keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Naistennistä

Joku on ehkä pohtinut, miksi en juurikaan kirjoittele naisten tenniksestä. Välillä ihmettelen sitä kovasti myös itse. Mutta.

Yksinkertainen totuus on se, että naistenniksessä on mielestäni liikaa elementtejä, jotka eivät tenniskentälle tai hyvään urheiluhenkeen kuulu, enkä sitä tämän takia juurikaan edes seuraa.

Katsoin nimittäin juuri äsken lopun ottelusta Maria Sharapova vastaan Marion Bartoli ja voi Pyhät Sylvit sentään, että tämä yksi täysin satunnainen puolen tunnin otos oli tuskaisaa katsottavaa. Valitettavasti ja jälleen kerran.

Miksi lajinsa ehdottomat huiput taantuvat tiukassa paikassa pikkulasten tasolle?

Milloin fistpumpataan vastustajan epäonnistuneelle ykkössyötölle, milloin kaksoisvirheelle tai muulle epäonnistumiselle, johon tuulettavalla pelaajalla ei ole ollut osaa tai arpaa. Ahdistusta vaan lisää se, että kun seuraavassa pallossa vedetään unelma-drivevolley yli puolesta kentästä puhtaasti läpi, niin tuuletukset loistavat poissaolollaan. Normisuoritus. Jep jep.

Ja jos ei tuo riitä, niin sitten heilutaan ja kimpoillaan kuin äijädiskon lattialla juuri kun vastustaja on aloittamassa syöttöliikettään. Pahimmat vinguttavat vielä tossujaan tai tekevät varjolyöntejään.

Ähkimisestä on jo puhuttu niin kauan kuin minä muistan, etten sano siitä enää mitään, sillä ähkiminen on muutenkin niiiin last seasonia. Nyt kiljutaan ja kunnolla.

En väitä, etteikö miesten puolellakin ylilyöntejä sattuisi. Tai joskus jopa omissakin peleissä, mutta suurimmaksi osaksi ne taitavat sittenkin rajoittua enemmän itselle tiuskimiseen kuin vastustajan häirintään tai ärsyttämiseen.

Niin hienosti ja kovaa kuin naiset tänä päivänä lyövätkin, jää se ainakin minulta täysin tämän epäurheilijamaisuuden ja kirkumisen varjoihin. Tiedän kyllä, ettei saisi yleistää, mutta tuntuu, että nämä ilmiöt ovat tavalla tai toisella tarttuneet lähes kaikkiin kärkinaisiin. Anteeksi vaan, arvon naiset.

Ja onhan sekin jo vähän tylsää, että Serena voittaa aina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti