keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Jälkipelit: Jarkko Nieminen vs. Lleyton Hewitt, Stockholm Open 2012

Olo ja ennen kaikkea fiilis voisi olla parempikin, mutta pakkohan se on Jarkon pelistä pari sanaa vuodattaa, varsinkin kun on ollut hävettävän hiljaista viime aikoina. Niin blogissa kuin ehkä aavistuksen myös Jarkolla. Pahoitteluni siis innokkaimmille lukijoilleni, jotka asiasta ovat aiheellisesti muistuttaneet. (Lähinnä avustajani Jukalle, sillä eihän teitä tietenkään muita ole, vaikka tuossa monikolla tyynesti mennäänkin.)

Mutta asiaan. Jarkon matsi tänään Lleyton Hewittiä vastaan. Ei oikeastaan mitään uutta, mutta pakko saada pari sanaa pois sydämeltä. Niin paljon kuin Jarkon menestystä aina toivookin, on Jarkon pelaaminen välillä tuskaista seurattavaa. "Äh", "voi voi" ja "ei näin" vuorottelevat tällaisina peli-iltoina kotikatsomoissa saakka. Turhautuneisuus on välillä vähintään samaa luokkaa kuin omat otteet joskus kentällä ja ne, jotka ovat nähneet minut turhautuneena kentällä, tietävät mistä puhun.

Ensinnäkin harmittaa se paljon parjattu Jarkon syöttö. Painoton ja eloton käsiroiskaisu sinne päin tai täydellä raivolla repäisty flättipommi jonnekin. Siinäkö ne vaihtoehdot ovat? Toivoisin niin kovin, että joskus uran aikana olisi opeteltu se välimalli, jossa olisi ollut tekemisen meininkiä, eikä minkään sortin toivomista vastustajan "älä rankaise mua mun läpsystä" tai pallon "nyt mee ruutuun, perkele" suuntaan. Syötön energia katoaa johonkin ihmeelliseen aristeluun juuri ennen lyöntihetkeä, jolloin Jarkko ikään kuin vetäytyy kropallaan liiaksi "pallon alle" tai jopa sen edelle, eikä pyri nimeksikään "pallon päälle ylöspäin" tekemään lyöntiä hyvän kickin saattelemana. Liian monta kertaa työtä tekee pelkkä käsi ja muu kropan käyttö jää silmänlumeeksi. Hartialinja on jo olemattoman työnsä tehnyt, eikä muukaan kroppa lyöntihetkellä varsinaisesti päälle puske. Voisi kai sanoa, että syötön dynamiikka pätkii, palaset eivät keskustele keskenään. Pahimmillaan tulos on nähtävissä niissä leijoissa, jotka tippuvat kovin nätisti keskelle ruutua, ja joista vastustajat hakevat poikkeuksetta suoria ratkaisuja. Niissä paikoissa moni muukin laittaa kätensä ristiin ja alkaa toivoa parasta.

Toisekseen harmittaa Jarkon lyöntivalinnat ja niissä tehdyt tai niistä aiheutuvat virheet. Jotenkin tuo sama 'toivominen' paistoi läpi monessa peruslyöntitilanteessa ottelun kahdessa viimeisessä erässä, jotka lasten ilta-askareilta päästyäni paremmin näin. Montako kertaa Jarkko yritti ottelun kolmannessa erässä vetää esimerkiksi kämmenellä linjasta läpi toivoen joko suoran pisteen mahdollisesti tuovaa linjaosumaa tai vastustajan virhettä? Moniko näistä lopulta toi sen suoran pisteen? Entä monestiko tuli virhe? Monestiko Hewitt pääsi yrittämään ohitusta, kun Jarkko rynni näiden perään verkolle? Monestiko ohituskulma oli täysin auki jyrkälle krossille? Montako pistettä tämä lyönti lopulta toi? Vastauksia vastaavasti: monta, yksi tai kaksi, monta, monta, lähes aina ja ei montaakaan. Tuon lyönnin suhteen Jarkko pelasi täysin tappiollista tennistä. Ja mikä pahinta, tämä ilmeni ottelun ratkaisupaikoissa.

Jos Jarkon kämmen olisi liikkeestä lyötynä edes auttavasti inhottavampi, joko hurjemman kierteen tai mielellään suoremman pommin muodossa, niin hätä ei olisi tämän näköinen. Vastustaja joutuisi lyömään ohituksiaan kurjista asennoista kovassa kiireessä ja Jarkko saisi poimittua näitä verkolla kuin omenia puusta, eikä kuin marjoja kintuistaan. Liikkeestä lyötynä Jarkon kämmenen paukut jäävät liian usein liian kilteiksi valmentajapalloiksi ja kaveri ehtii lähes poikkeuksetta tekemään omat lyöntinsä.

Omien lyöntien perimmäinen olemus ja rajallisuus on syytä tuntea ja ymmärtää. Tämä koskee myös meitä suhareita. Liian usein halleilla ympäri Suomen ihmetellään tänäkin syksynä "miksi" ja "miksi", kun vastaus on päivänselvä: "sä et vaan osaa", kuten entinen kollegani tapasi asiat ilmaista. Asialle täytyy tehdä stoppi. On opeteltava lyömään. Tai ainakin muutettava omaa pelitapaa sekä lyöntivalintoja, erityisesti silloin, jos vanha koira ei opi enää uusia temppuja. Yksi tyhmyyden määritelmiä taisi olla tekemiensä virheiden toistaminen. Tällä määrittelyllä tosin kaikki tennispelaajat ovat enemmän tai vähemmän käkikelloja, mutta pointti käy varmaan selväksi. Täytyy löytää se oma, omiin lyönteihin perustuva, luonnollinen peli-identiteetti, johon pelinsä perustaa, eikä puskea läpi tiiliseinän, jos ei kerta kaikkiaan toimi. Muutama varasuunnitelma vielä pahan päivän varalle, niin ollaan jo todella pitkällä.

Kolmas harmittava nyanssi, jota jaksan ihmetellä, on Jarkon hawk eye -haastaminen. Ehkä tämäkin liittyy useammin toivoon kuin tunteeseen saati järkeen, sillä niin käsittämättömissä palloissa Jarkko hawk eye'tä välillä käyttää. Yhdelle haasteelle hymähti tänään jopa tuomari, eikä tainnut sitä haasteeksi saakka lopulta edes ottaa.

Palataan taas.

4 kommenttia:

  1. Lleyton, Robredo ja moni muu auringonlaskun ratsastaja on tänä päivänä Jarkolle ihan voitettavissa olevia kavereita, mut esim. Lleyton pitää pystyä pitään painavilla syötöillä ja peruslyönneillä sekä fiksusti rakennetuilla hyökkäyksillä kiireessä ja ahtaalla. Jos sille jättää aikaa ladata niitä tuulimyllyjään, niin kyllä se edelleen niittaa matsin himaan.

    Näin valmentajan näkökulmasta oman pelin ja ymmärryksen monipuolistaminen ja avoin suhtautuminen muutoksiin on avainsanoja kehittymiseen kaikilla tasoilla - ei ainoastaan urheilussa vaan myös muilla elämänalueilla. En itse allekirjoita tuota "et vaan osaa", joka sisältää lopullisuuden oletuksen ("et nyt etkä tulevaisuudessa"). Itse sen sijaan määrittelisin asian niin, että pelin ja sen osa-alueiden ymmärryksessä on meillä Suomessa varsin paljon töitä tehtävänä. Sitä kehittämällä moni väärä valinta jäisi kentillä tekemättä, mikä nostaisi oitis tennistä kokonaisuutena Suomessa uudelle tasolle.

    VastaaPoista
  2. Hyvä Ville, hyvä kommentti!
    Tuo on juuri noin mitä sanoit kehittymisestä. Tuo "sä et vaan osaa" on varmasti pedagogisesti täysin oppikirjojen vastaista ja tässä vähän pilke silmäkulmassa sanottu, mutta herättäjänä ja motivaattorina tuo toimii ihmeellisellä tavalla, johon oikea vastapalloveto on "katotaan, [voimasana], katotaan!" Ja avot, meillä on motivaatio tapissa. ;)

    Itse en eilisessä ottelussa kertakaikkiaan voinut käsittää sitä lopun kämmenpelaamista, jossa linjaan yritettiin sekä takaa että läheltä ja tuloksena lähes poikkeuksetta pisteen menetys. Jotenkin vastatuuleen puskemiselta se vaikutti. Voi olla, että tässä tuli lopulta esiin se, miksi Lleyton on GS-voittaja ja Jarkko ei. Henkinen kantti ei näillä "isoilla" starboilla hirveästi näytä laskevan, vaikka pelin taso laskisikin vuosien varrella. Edelleen nämä kaverit täytyy voittaa tekemällä asioita itse, eikä odottamalla/toivomalla kaverin virhettä. Siihen ei Jarkko eilen pystynyt, vaikka kaikki mahdollisuudet olivat olemassa. Lyönnillisesti Jarkko oli mielestäni jopa parempi ja monipuolisempi pelaaja kuin Lleyton, mutta niin vain peli meni Lleytonille.

    Tennis on todellakin peli, jota tulisi opetella ennen kaikkea pelin ja juuri lyöntivalintojen kautta.

    VastaaPoista
  3. En nähnyt ottelua enkä sitä tässä kommentoikaan vaan blogia. Olisiko se jäänyt kokonaan kirjoittamatta, jos ottelun kaksi viimeistä geimiä olisivat kääntyneetkin Niemiselle? Vai olisiko rivimäärissä ehkä noin puolet siitä jouduttu muuttamaan?

    Lienemme samaa mieltä siitä, että aloitteellinen, aggressiivinen pelitapa oikeastaan edellyttää yllättäviä, nopeita ratkaisuja. Verkolle nousemisissa ollaan minun mielestäni asian ytimessä. Pitkin linjaa lyönnin yhteydessä se ei sentään ole niin hasardia kuin krossaamisessa.

    Mikä olisi blogistin mielestä sitä juuri Niemiselle sopivaa aggressiivisuuden tai aloitteellisuuden tasoa?

    VastaaPoista
  4. Hyvä kysymys Anonyymi! Olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta, sillä turhautuneisuuteni tuskin olisi ylittänyt kirjoittamiskynnystä. Nyt ylitti.

    Jotenkin olen nähnyt Jarkon pelaamisen aina vailla oikeata peli-identiteettiä. Välillä vedetään perusvarmuudella, välillä roiskitaan. Jarkko on aina ollut hyvä arvioimaan vastustajiaan ja tehnyt ikään kuin heikompiaan vastaan minimiriskillä usein sen mikä riittää. Tämän hän on osannut. Kovempia kavereita vastaan tämä ei ole ikinä riittänyt ja riskitason nosto on sulanut usein yliaggressiivisuuteen kulminoituen valitettavan usein räiskimiseen tai mentaaliseen puskemiseen, jota nyt nähtiin tuossa kämmenfiksaatiossa. Jotenkin sellainen peruskuvio syöttö-kämmen-yhdistelmä on aina loistanut poissaolollaan ja vaikeuksia on riittänyt kovimpia kavereita vastaan. Miksi tämä ei ole ollut sitä perustekemistä tai "perustekemisen treenausta" näitä heikompia veijareita vastaan, joita vastaan on lähes aina tyydytty voittamaan lähinnä minimiriskeillä? Tämä lienee yksi niistä syistä, miksi voitot top-10-kavereista ovat lopulta melko vähissä. Ne ovat aina vaatineet ehdottoman huippupäivän tähtiasentoja myöden.

    VastaaPoista