Olo ja ennen kaikkea fiilis voisi olla parempikin, mutta pakkohan se on Jarkon pelistä pari sanaa vuodattaa, varsinkin kun on ollut hävettävän hiljaista viime aikoina. Niin blogissa kuin ehkä aavistuksen myös Jarkolla. Pahoitteluni siis innokkaimmille lukijoilleni, jotka asiasta ovat aiheellisesti muistuttaneet. (Lähinnä avustajani Jukalle, sillä eihän teitä tietenkään muita ole, vaikka tuossa monikolla tyynesti mennäänkin.)
Mutta asiaan. Jarkon matsi tänään Lleyton Hewittiä vastaan. Ei oikeastaan mitään uutta, mutta pakko saada pari sanaa pois sydämeltä. Niin paljon kuin Jarkon menestystä aina toivookin, on Jarkon pelaaminen välillä tuskaista seurattavaa. "Äh", "voi voi" ja "ei näin" vuorottelevat tällaisina peli-iltoina kotikatsomoissa saakka. Turhautuneisuus on välillä vähintään samaa luokkaa kuin omat otteet joskus kentällä ja ne, jotka ovat nähneet minut turhautuneena kentällä, tietävät mistä puhun.
Ensinnäkin harmittaa se paljon parjattu Jarkon syöttö. Painoton ja eloton käsiroiskaisu sinne päin tai täydellä raivolla repäisty flättipommi jonnekin. Siinäkö ne vaihtoehdot ovat? Toivoisin niin kovin, että joskus uran aikana olisi opeteltu se välimalli, jossa olisi ollut tekemisen meininkiä, eikä minkään sortin toivomista vastustajan "älä rankaise mua mun läpsystä" tai pallon "nyt mee ruutuun, perkele" suuntaan. Syötön energia katoaa johonkin ihmeelliseen aristeluun juuri ennen lyöntihetkeä, jolloin Jarkko ikään kuin vetäytyy kropallaan liiaksi "pallon alle" tai jopa sen edelle, eikä pyri nimeksikään "pallon päälle ylöspäin" tekemään lyöntiä hyvän kickin saattelemana. Liian monta kertaa työtä tekee pelkkä käsi ja muu kropan käyttö jää silmänlumeeksi. Hartialinja on jo olemattoman työnsä tehnyt, eikä muukaan kroppa lyöntihetkellä varsinaisesti päälle puske. Voisi kai sanoa, että syötön dynamiikka pätkii, palaset eivät keskustele keskenään. Pahimmillaan tulos on nähtävissä niissä leijoissa, jotka tippuvat kovin nätisti keskelle ruutua, ja joista vastustajat hakevat poikkeuksetta suoria ratkaisuja. Niissä paikoissa moni muukin laittaa kätensä ristiin ja alkaa toivoa parasta.
Toisekseen harmittaa Jarkon lyöntivalinnat ja niissä tehdyt tai niistä aiheutuvat virheet. Jotenkin tuo sama 'toivominen' paistoi läpi monessa peruslyöntitilanteessa ottelun kahdessa viimeisessä erässä, jotka lasten ilta-askareilta päästyäni paremmin näin. Montako kertaa Jarkko yritti ottelun kolmannessa erässä vetää esimerkiksi kämmenellä linjasta läpi toivoen joko suoran pisteen mahdollisesti tuovaa linjaosumaa tai vastustajan virhettä? Moniko näistä lopulta toi sen suoran pisteen? Entä monestiko tuli virhe? Monestiko Hewitt pääsi yrittämään ohitusta, kun Jarkko rynni näiden perään verkolle? Monestiko ohituskulma oli täysin auki jyrkälle krossille? Montako pistettä tämä lyönti lopulta toi? Vastauksia vastaavasti: monta, yksi tai kaksi, monta, monta, lähes aina ja ei montaakaan. Tuon lyönnin suhteen Jarkko pelasi täysin tappiollista tennistä. Ja mikä pahinta, tämä ilmeni ottelun ratkaisupaikoissa.
Jos Jarkon kämmen olisi liikkeestä lyötynä edes auttavasti inhottavampi, joko hurjemman kierteen tai mielellään suoremman pommin muodossa, niin hätä ei olisi tämän näköinen. Vastustaja joutuisi lyömään ohituksiaan kurjista asennoista kovassa kiireessä ja Jarkko saisi poimittua näitä verkolla kuin omenia puusta, eikä kuin marjoja kintuistaan. Liikkeestä lyötynä Jarkon kämmenen paukut jäävät liian usein liian kilteiksi valmentajapalloiksi ja kaveri ehtii lähes poikkeuksetta tekemään omat lyöntinsä.
Omien lyöntien perimmäinen olemus ja rajallisuus on syytä tuntea ja ymmärtää. Tämä koskee myös meitä suhareita. Liian usein halleilla ympäri Suomen ihmetellään tänäkin syksynä "miksi" ja "miksi", kun vastaus on päivänselvä: "sä et vaan osaa", kuten entinen kollegani tapasi asiat ilmaista. Asialle täytyy tehdä stoppi. On opeteltava lyömään. Tai ainakin muutettava omaa pelitapaa sekä lyöntivalintoja, erityisesti silloin, jos vanha koira ei opi enää uusia temppuja. Yksi tyhmyyden määritelmiä taisi olla tekemiensä virheiden toistaminen. Tällä määrittelyllä tosin kaikki tennispelaajat ovat enemmän tai vähemmän käkikelloja, mutta pointti käy varmaan selväksi. Täytyy löytää se oma, omiin lyönteihin perustuva, luonnollinen peli-identiteetti, johon pelinsä perustaa, eikä puskea läpi tiiliseinän, jos ei kerta kaikkiaan toimi. Muutama varasuunnitelma vielä pahan päivän varalle, niin ollaan jo todella pitkällä.
Kolmas harmittava nyanssi, jota jaksan ihmetellä, on Jarkon hawk eye -haastaminen. Ehkä tämäkin liittyy useammin toivoon kuin tunteeseen saati järkeen, sillä niin käsittämättömissä palloissa Jarkko hawk eye'tä välillä käyttää. Yhdelle haasteelle hymähti tänään jopa tuomari, eikä tainnut sitä haasteeksi saakka lopulta edes ottaa.
Palataan taas.