03/02/2012

Mitä tennis on?

Näin vuoden ensimmäisen Grand Slamin jälkeen on hetki aikaa hengahtää ja miettiä vaikkapa sitä, mitä tennis loppujen lopuksi on. Vaikka sitten henkilökohtaisesti kukin tykönään tai julkisesti tässä ja nyt. Tässä siis toisenlaista diiba daabaa, olkaa hyvä!

Eli mitä tennis oikeastaan on ja mikä on pelin idea? Itse olen nähnyt pelin aina perin mustavalkoisena. Mielestäni tenniksen idea ja tavoite kiteytyy parhaiten Britannica Concise Encyclopedian mukaisesti: "The object is to hit the ball over the net and into the opponent's half of the court in such a way as to defeat the opponent's attempt to reach and return it." ja melko vapaasti suomennettuna jotenkin näin: "Tavoitteena on lyödä pallo verkon yli vastustajan kenttäpuoliskolle siten, ettei vastustaja siihen yllä tai kykene sitä palauttamaan."

Määritelmä on perin yksinkertainen ja samalla niin kovin kaunis. Onko kuitenkaan olemassa määritelmän mukaista 'oikeaa' tennistä? Ovatko kaikki pisteet samanarvoisia? Pitääkö olla läpilyönti vai saako olla vastustajan virhe? Onko tenniksen oltava kaunista? Onko lyöntityylillä väliä? Onko voitto aina tärkeintä?

Asiaa ei helpota se, että näitäkin asioita voi miettiä monelta eri kantilta. Pelataanko tennistä tuloksesta vai nautinnosta? Nähdäänkö asiat voittajan vai häviäjän silmin? Katsotaanko peliä omalta kenttäpuoliskolta vai katsomosta? Ollaanko harrastelijoita vai kilpapelaajia, ammattilaisia vai penkkiurheilijoita? Näkökantoja riittää, joten lienee parempi puhua vain omista näkemyksistä. 

Lähdetään liikkeelle pohtimalla onko olemassa oikeaa tennistä. Totta kai on. Se on varmasti sitä, mitä näemme televisiosta lähes viikoittain. Entä jos tiputetaan pohdinta kansalliselle tai vaikkapa harrastelijatasolle, niin mitä oikea tennis oikeastaan on? Ääripäät lienevät selvät tälläkin tasolla. Osa vetää edelleen koko ajan niin paljon kuin kädestä lähtee ja osa tuuppaa palloa takaisin niin kauan kuin virtaa riittää. Itse, jonkin verran pelaavana kilpapelaajana, haluaisin nähdä, pelata ja elää tennistä edellä mainitun määritelmän mukaan, jossa yritetään lyödä läpilyöntejä tai ainakin pakottaa vastustajaa virheisiin. Kyttäilevää ja passiivista peliä, jossa odotellaan vain ja ainoastaan kaverin virhettä, on vaikea mieltää ’oikeaksi’ tennikseksi, tuuppaamisesta puhumattakaan. 

Valitettavasti, mutta lopulta myös onneksi, kaikki pisteet ovat kuitenkin samanarvoisia, tulivat ne sitten ässällä tai vastustajan virheellä. Tästä johtuen pelitapoja, -tyylejä ja lyöntejä on kutakuinkin yhtä monta kuin pelaajiakin. Kaikki rikastavat lajia tavallaan ja lopputuloksena on laji, jossa erilaisia lyöntiin vaikuttavia muuttujia on miljoonia. Kahta samanlaista palloa ei ole ja erilaisuus on lopulta rikkaus tenniksessäkin.

Se mitä en ole ikinä välttämättä ymmärtänyt vaikkapa sitten siinä tuuppaamisessa on lähinnä nautinnon kohde. Mistä siinä muka saisi vastaavanlaisen nautinnon, kuin vaikkapa juuri siitä kämmenlyönnistä, johon olet ladannut aivan kaiken ja joka tuo suoran pisteen painuen vastustajan ulottumattomiin? Aijai. Se on absoluuttisen fantastista. En sano, että sitä tapahtuisi usein, mutta se fiilis on aina mieletön. Se on samalla juurikin SE syy pelata ja palata aina takaisin, kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja. Rakastan sitä tunnetta.

Se tunne voi olla jopa niin valtava, että vaikka häviäisin, mutta tiedän pelanneeni omaa peliäni ja tehneeni muutamia upeita suorituksia, sokaistun täysin ja unohdan samalla juuri kärsityn tappion. Myönnän toki senkin, että näin ei todellakaan ole käynyt usein. Joskus kuitenkin. Tappio on aina tappio ja harmitus lähes poikkeuksetta valtaisa. Tenniksessä jos missä tappio on valtavan nöyryyttävää lajin kaksintaisteluasetelman vuoksi. Vain nyrkkeilyssä tappio lienee nöyryyttävämpi, kuten Mike Tyson taisi joskus tokaista.

Voidaankin siis pohtia, onko voitto aina tärkeintä? Ikävuosien karttuessa, olen huomannut tietynlaisen 'tulosurheilun' siirtyneen hieman taka-alalle 'nautiskelu-urheilun' tieltä. Tämä nyt on niin luuserin puhetta kuin olla ja voi, mutta olen ainakin puolittain tosissani. Onko voitto aina hankittava hinnalla millä hyvänsä? Ja nyt puhutaan siis laillisista keinoista, ei dopingista, ei rajatuomiohuijaamisista, ynnä muista lieveilmiöistä. Eli onko esimerkiksi kivaa hakea voitto pelaamalla itselle täysin vierasta pelitapaa, jota treeneissä ei ole vetänyt koskaan? Miksi me treenaamme, niitä kämmenpommeja linjaan tuntitolkulla, jos emme uskalla niitä tosipaikassa käyttää? Miksi tappion pelko ajaa meidät usein vetämään safetyä ja joskus jopa tuuppaamaan voittaaksemme? Eikö olisi kivempi yrittää voittaa pelkonsa tai ainakin itsensä ja vetää täysillä hakien niitä unelmaonnistumisia? Ei nyt ihan äärimmäisyyksiin tarvitse tietenkään mennä, mutta ymmärtänette varmaan pointtini. 

Toki eihän sitä tarvitsisi kilpaillakaan, jos ei motivaatio riitä, mutta taas toisaalta, onhan se kiva treenata jotain selkeää tavoitetta varten. Siihen viralliset kisapelit tarjoavat loistavan mahdollisuuden. Kannustankin kaikkia kokeilemaan joskus virallisia tai ainakin epävirallisia otteluita vaikka sitten hyvässä hengessä treenikaverin kanssa, sillä sitähän se tennis loppujen lopuksi on: kilpaurheilua parhaimmillaan, jossa miehestä tai naisesta otetaan tosissaan mittaa, paitsi että nautiskellakin saa.

Muistakaa kuitenkin, että tennis on raaka laji ja parempi voittaa aina. Tappion hetkellä tuo tieto helpottaa asioiden prosessointia kummasti.

PS. Muutamat rohkeat ovat varsin loisteliaasti jo aiempia postauksia kommentoineetkin, joten kiitos kaunis ja jatkakaa samaan malliin!