torstai 24. heinäkuuta 2014

Luettavaa: Rafa - My Story

Sain jossain vaiheessa viime kesää vihdoin ja viimein luettua Rafael Nadalin ja John Carlinin kirjoittaman kirjan Rafa - My Story.

Ahmin kyllä ensimmäiset 200 sivua melkein heti kun kirja ilmestyi (muistaakseni US Openin aikoihin 2011), mutta jostain syystä loput 100 jumittuivat reilusti yli vuodeksi. En enää muista miksi näin, mutta ehkä se ei sittenkään tarjonnut niin paljon kuin etukäteen olin odottanut.

(Syy, miksi postaan tämän jutun vasta nyt, on puhtaasti laiskuus yhdistettynä unohdukseen. Postaus ehti olla luonnoksena lähes kaksi vuotta. Pahoitteluni.)

Kirja keskittyy lähinnä kahteen isoon finaaliin eli vuoden 2008 Wimbledoniin sekä 2010 US Openiin, joissa Nadal voitti kyseiset turnaukset ensimmäistä kertaa. Turnaukset, joiden voittamiseen hänellä ei olla juurikaan mahdollisuuksia. Sanomattakin on selvää, että näiden voittaminen oli Rafalle suuri unelma.

Finaaliotteluiden lomassa käydään läpi Nadalin lapsuutta sekä elämää kiertueella ja sen ulkopuolella.

Eli... Perhe on tärkein. Uncle Toni on armoton. Uncle Toni on aina oikeassa. Rafa on nöyrä. Rafa on kiltti. Rafa on epävarma. Rafa treenaa. Aina. Ei jätä väliin, sillä Toni vaikka raahaa kentälle. Tiimi tuo vastavoiman Tonille. Rafa voittaa. Rafa häviää. Aina joukkueena. Vanhempien avioero vie voimat. Jatkuvat vammat. Asenne on ja pysyy. Taistele ja roiku jos et muuta voi. Piste kerrallaan. Federer on paras ikinä, luonnollinen lahjakkuus. Rafan täytyy tehdä duunia. Hulluna duunia. Vain siten voittokin tuntuu joltain, sillä kaikki muu olisi oikotietä onneen. Ilman treeniä oikopolkuja ei ole.

Siinä se noin pääpiirteissään. Muutama teeman nosto kuitenkin.

Jotenkin lohdullista, mutta toisaalta myös suuren suurta pettymystä, että aikamme kenties suurin taistelija, mentaalinen eläin, käy läpi ainakin omien sanojensa mukaan täsmälleen samanlaista karhunpainia jännittämisen ja voittamisen pelon kanssa kuin tällainen tavallinen kansallisen tason pulliainen. Hän ei olekaan mikään yli-ihminen, mitä ihmettä? Kilpailuvietti on sen sijaan täysin toisessa sfäärissä. Harva mököttää kaverilleen hävityn biljardimatsin jälkeen.

Toinen teema olkoon treenimäärät, jotka ovat mielettömiä ja elämä tenniksen ehdoilla vaatii uhrauksia. Mutta, hard work pays off. Tämä on meidänkin hyvä muistaa ja tiedostaa kaikilla tasoilla junnuista aikuisiin.

Toisin kuin vaikkapa Andre Agassi, jolle treenaaminen varsinkin isänsä kanssa oli helvettiä ja sai tämän jopa "vihaamaan" lajia, on Nadal intohimoinen treenaaja. On täysin normaalia löytää Nadal treenaamasta Grand Slam -voiton jälkeisenä päivänä. Rakkaus lajiin tulee esiin monta kertaa, eikä agassimaista inhoa kirjasta löydy.

Kaikella tällä on tietysti hintansa, sillä lapsuus ja nuoruus tavallaan menivät hyvin aikaisessa vaiheessa elämää. Tätäkin tenniskirjaa lukiessa jotenkin "toivoo", että omista lapsista tulisi urheilullisia, muttei välttämättä huippu-urheilijoita. Uhraukset ovat valtavia ja tie on armottoman kova. Lopulta niin harvat pääsevät nauttimaan nadalien ja agassien kaltaisista urista.

Melkein olisikin mielenkiintoisempaa lukea vaihteesi jonkun sellaisen pelaajan tarina, joka on satsannut kaiken lajiin, mutta joka ei lyönyt läpi missään vaiheessa, vaan jäi roikkumaan joko tyhjän päälle tai siihen limboon, jossa tennis juuri ja juuri kattoi kulut. Suosituksia, anyone?

Kaikesta huolimatta, Rafa vaikuttaa ja on aina vaikuttanut varsin kypsältä ja nöyrältä. Jalat ovat pysyneet ihailtavasti maassa koko ajan. Perhe ja lähipiiri, erityisesti Uncle Toni, ovat pitäneet siitä erityisen hyvää huolta. UT ehkä liiankin hyvin.

Viime syksyn Mallorcan reissulla kiinnittyi huomioni siihen, miten vähän Nadalia oli käytetty saaren mainosmaisemassa. En tiedä mitä odotin, mutta olisin voinut kuvitella, että jonkin sortin Nadal-tapetointia olisi ollut edes jossain. Hänen kasvojaan ei kuitenkaan löytynyt käytännössä mistään ja ajoimme jopa Manacorin, hänen kotikaupunkinsa, halki. Viikon aikana en itse asiassa törmännyt kuin yhteen Nadal-kuvaan ja sekin oli paikallisella tennisklubilla kohteessamme Santa Ponsassa. Mallorcalla hän ei ole tähti, vaan yksi heistä. Hyvä niin. Kirjaa se ei kuitenkaan täysin pelasta.

Tuomio: ***

1 kommentti:

  1. Mä pistin myös merkille ainoalla Mallorcan käynnilläni, miten fudis on kaiken keskiössä. Telkusta tuli jopa 14-vuotiaiden turnauksia. Pubi, jossa tuli töllöstä Rafan Ranskan avointa suorana, oli tyhjä.

    Ja toki Rafan tarinoita lukiessa arvostus häntä kohtaan urheilijana nousee korkeammalle kuin ketään muuta juuri tuon nöyrän tinkimättömyyden ja uhrauksien takia.

    VastaaPoista