sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Se pieni ero (episodi I)

Sain US Openin aikaan hyvän kysymyksen, johon lupasin palata myöhemmin ja sen aika on nyt. Kysymys kuului seuraavasti:

"Moi Vasuri! Katselin tuossa juuri Federerin ja Sam Grothin välisiä highlightseja YouTubesta, ja mieleeni nousi pari kysymystä, joihin toivoisin sinun voivan vastata erillisessä postauksessa.

1) Groth on kaveri, joka syöttää kevyesti 230 km/h. Kämmen näytti kulkevan, hän nousee aggressiivisesti verkolle ja volleyt olivat tehokkaita (toki ne ovat sitä US Openissa yleensäkin). Missä tulee se pienenpieni ero, että Federer voitti suoraan kolmessa erässä, 6-4, 6-4, 6-4? Mikä erotti tuossa pelissä heidät voittajaksi ja häviäjäksi?

2) Olisin enemmän kuin kiinnostunut lukemaan sinun kirjoittaman jutun samasta aiheesta, laajasti pureksittuna, eli missä tulevat erot tennismaailman huipulla. Miksi "Big Four" on niin vaikea voitettava? Mitä he tekevät paremmin? Näin amatöörille kun moni pelaaja ainakin ulkoisesti näyttää osaavan lyödä todella hyvin ja on jotenkin vaikea kuvitella, että siinä olisi suurin syy, kaikkihan kuitenkin osaavat lyödä erinomaisella tasolla (toki lyömisessäkin on suuria eroja, en sitä väitä). Onko syy syöttämisessä, tärkeiden pisteiden voittamisessa, fysiikassa, vähän kaikissa jne. vai missä? Pyytäisin sinulta laajaa pohtivaa artikkelia, jossa kaikki asiat on otettu huomioon.

Kiitos jo etukäteen ja hyvää alkavaa syksyä sinulle!"

Tämä on erittäin hyvä, mutta samalla myös mahdottoman laaja kysymys. Siihen liittyy valtavasti näkemyksiä, mutta seuraavassa oma kiteytetty näkemykseni (part one) siihen, miksi big four siis dominoi ja mistä se pieni ero altavastaajien ja huippujen välillä muodostuu.

Tuota Sam Grothin ja Roger Federerin ottelua en nähnyt, enkä ala sitä highlightsien perusteella arvioimaan, sillä tämänkaltaisia otteluesimerkkejä on pilvin pimein muutenkin.

Ensinnäkin nämä ottelut ratkeavat usein siihen, että toinen on yksinkertaisesti vain parempi pelaaja vaikkei itse lyönneissä suurta eroa olisikaan. Pelaamisen perustaso on kuitenkin lopulta vain niin korkea, etteivät haastajat sille tasolle useinkaan pääse. Ja jos pääsevät, niin siellä ollaan vain ajoittain ottelun aikana, eikä se riitä ottelun voittamiseksi. Pienikin dippaus ja suosikista näkyy vain perävalot. Yleensä bigfourin kovuus näkyy kieltämättä myös juuri niissä tiukoissa ja tärkeissä paikoissa.

Haastajalta vaaditaan kuitenkin paljon omilla äärirajoilla olemista, joka ei tietenkään ole helppoa. Ei henkisesti, ei taidollisessti, muttei myöskään fyysisesti. Pelkästään normaalia kovempi tempo voi olla jossain vaiheessa ottelua liikaa ja tankki tyhjenee. Väsyminen ei välttämättä näy fyysisenä romahduksena kotisohvalle asti, mutta esimerkiksi virheiden ja pokaosumien lisääntyminen sekä huonoista asennoista lyöminen kertovat usein karusti siitä, että väsy alkaa olla.

Mistä puhdas paremmuus sitten syntyy, on niin ikään iso kokonaisuus lyhyesti kiteytettäväksi. Taidot, pelin ja lyöntien monipuolisuus, liike, henkiset ominaisuudet, isommat aseet, pienemmät heikkoudet ja niin edelleen ja niin edelleen. Näistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan ja melko varmasti on jo kirjoitettukin.

Lähestyn tätä ensin pelitapojen kautta. Haastajalla saattaa usein olla vain yksi tapa tai pelisuunnitelma, jota hän noudattaa suosikin voittamiseksi. Se tapa voi olla käytännössä ainoa, jolla suosikki on ylipäätään horjutettavissa tai joskus ehkä lyötävissä. Haastajan harmiksi suosikeilla on usein keinot voittaa a) monella tavalla ja b) huonommallakin pelillä ja c) minimoimalla omat kurjuutensa. Lisäksi tätä haastajan tiettyä pelitapaa on melko ikävä toteuttaa, jos se ei tule häneltä luonnostaan. Ei nöyrästä koirasta saa leijonakuningasta, vaan pelin täytyy olla suurelta osin omaa. Jos taas haastajan vahvuudet ovat vähänkin samat kuin suosikilla, mutta heikommat, tuloksena on usein jopa teurastus ja se tie on mahdoton kuljettavaksi. Haastajan on jälleen pakko mennä jollakin tapaa epämukaavuusalueelleen.

Tenniksen yksi parhaista ja samalla armottomimmista piirteistä on se, että voittajan täytyy voittaa myös ottelun viimeinen piste. Tiukoissa paikoissa ja niin sanotuissa tärkeissä pisteissä suosikit tekevät voittamisensa todella vaikeaksi. Ikään kuin he painaisivat jotain nappia, jonka jälkeen ei tule vaikkapa yhtään virhettä, vaan haastajan täytyy todella tehdä ne pisteet itse ja siihen päästäkseen riskitaso nousee hurjasti. Fyysiset pelaajat kuten Djokovic, Ferrer, Murray ja miksei Nadalkin hakevat vaikka kolme päivää palloja kulmista, jos et pistä niitä poikki. Kun tämä toistuu pinna pinnan perään, on se mentaalisesti erittäin kuluttavaa ja haastaja murtuu usein jossain vaiheessa. Jotkut huippupelaajat taas nostavat tasoaan tilanteen mukaan tavalla tai toisella, kuten esimerkiksi aggressiivisuuden tasolla. He ovat tottuneita tähän paineeseen ja he tietävät olevansa kovempia kuin muut.

Henkinen paine paremman voittamiseksi on juuri edellämainituista syistä kova. Usko voittamiseen ei saa järkkyä missään vaiheessa. Täytyy olla jonkin sortin flow'ssa eikä antaa minkään häiritä omaa suoritusta ja kun se paikka tulee, pitää uskaltaa ja antaa palaa. Pienikin epäröinti tai edellä mainittu dippi vie aina perikatoon. En tiedä näkikö moni toissapäiväisen Martin Klizan voiton Rafael Nadalista, mutta siinä Klizan kasvoi tähän ottelun aikana. Hän oli lähes koko ottelun se "parempi pelaaja", mutta meinasi hävita ottelun suoraan kahdessa ja olla viimeisin esimerkki hyvästä niukan tappion kokeneesta haastajasta. Toisen erän voittaminen toi kuitenkin sen uskon, jolla hän tiesi pystyvänsä siihen. Siitä huolimatta vaaditaan älyttömästi juuri sitä henkistä kovuutta, jolla matsi viedään loppuun saakka.

Jos tätä kaikkea jotenkin kärjistetysti kiteyttäisi, niin tennis on korostetusti itseluottamuslaji. Ei Nadalilla tai Djokovicilläkään ole maailman parhaimmat lyönnit, mutta silti juuri he ovat joka vuosi suurvoittajien listassa.

Tennis on aina ongelmien ratkaisua. Niin haastajilla kuin myös suosikeillakin. Yksi konkreettinen esimerkki vielä tästä eli Federerin ja Nadalin rystypuolet. Kaikki tietävät ne heidän heikkouksiksi, mutta kuinka moni niitä pääsee ja pystyy lopulta haastamaan, hyödyntämisestä puhumattakaan.

Tämä on kaiken kaikkiaan niin herkullinen keskustelun paikka, että merkkasin tämän teksti tagillä "se pieni ero" ja tulen palaamaan tähän varmasti vielä usein. Sillä välin, sana on vapaa ja keskustelu alkakoon!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti