Aloitetaan finaalista, jonka lopputulema ei ottelu- tai edes turnausennakkojeni mukaan ollut varsinaisesti yllätys, mutta tapa, jolla Rafael Nadalin voitto lopulta tuli tai oli jäädä jopa tulematta, oli tietysti aikamoinen yllätys.
Kukaan ei varmastikaan uskonut Daniil Medvedevin nousevan kahden erän ja yhden breikin takaa enää mihinkään, mutta uskomattoman varmalla pelillä, upealla taistelulla ja painavalla hyökkäämisellään venäläinen kampesi itsensä väkisin vielä mukaan otteluun. Erätilanteessa 2-2 näytti jo hetken siltä, että Medvedev olisi jopa voittamassa ottelua, kunnes taas ja jälleen kerran Nadal näytti eläimellisen taistelijansa itsestään ja sen, ettei peli ole hänen kohdallaan koskaan ohi ennen kuin se oikeasti sitä on. Hän oli valmis juoksemaan vaikka kuuhun viidennessä erässä.
Edeltävissä erissä hän oli yrittänyt pelata hyvinkin aggressiivista peliä, mutta Medvedevin hurja puolustus sai espanjalaisen ajoittain epäröimään ja välillä jopa epäuskon partaalle. Tällöin hänen lyöntinsä jäivät aivan liiaksi pelkän käden tuottaman voiman ja kierteen varaan ja näin ollen hyvinkin lyhyiksi hädin tuskin syöttöruudun takarajan tuntumaan. Nadal ei missään vaiheessa tuntenut päässeensä venäläiseltä niin paljoa karkuun, että peli olisi täysin rentoutunut ja että hän olisi jatkuvasti iskenyt ikään kuin kaikilla sylintereillä, jossa lyönnin hurja jalkatyö olisi siivittänyt koko kineettistä lyöntiketjua optimaalisen rennosti voimaa tuottaen jaloista lantioon, sieltä hartiarotaatiolla lopulta käteen saakka.
Medvedevillä onkin käsittämätön kyky saada pelattua itseään vastustajan korvien väliin. Hänellä on, kuten sanottua, hurja puolustus, lähes maagiset kädet ja erittäin letkeät sekä tehokkaat peruslyönnit, joilla paine pysyy usein vastustajan päädyssä. Rystyn suoruus ja monipuoliset suunnat tylsyttivät Nadalin peruspelaamisen kaavaa aivan samoin kuin vaikkapa Novak Djokovicin hurjat tai Roger Federerin viime vuosien rystyt tai vaikkapa monien vasurien kämmenet, jotka ovat siis Nadalin kämmentä vastassa.
Finaali ja aivan erityisesti sen mieletön loppu osoitti kuitenkin monta asiaa.
Daniil Medvedev ei pelkää ketään. Ei nyt, eikä varmasti jatkossakaan. Nadal ei vielä aivan kaatunut, mutta kaukana se päivä ei ole. Djokovic on jo kaatunut ja tämä, jos mikä, antoi mielettömän boostin jatkoa varten.
Turnauksen aiemmista törttöilyistä huolimatta, Medvedev oppi varmasti paljon. Hän kasvoi mielestäni tämän turnauksen aikana pojasta mieheksi ja väittäisin, että kovin kaukana ensimmäinen Grand Slam-voitto ei voi olla. Peli oli jäätävän hyvää ja turnauksessa hän teki juuri sen, mitä häneltä voitiin odottaakin. Hän kesti sekä suosikin että haastajan paineita, eikä pelin taso juuri heilunut itse asiassa koko turnauksen aikana. Häneltä voidaan odottaa vaikka mitä jo lähikuukausina.
Nadal puolestaan osoitti olevansa edelleen tiukasti kiinni Grand Slam-kuvioissa myös massan ulkopuolella, vaikka häneltä finaalissa hieman odottamattomia jäätymisiä nähtiinkin. Tahto vei kuitenkin viivan yli ja vieläpä harvinaisen selvästi nähdyistä paineista huolimatta. On jossain määrin jopa lohdullista, että sekä Wimbledonin että nyt US Openin finaaleissa on nähty hyvin ne menestyspaineet, joita isoimmatkin nimet kokevat.
Nadalin vuosikymmenen neljäs ja samalla viimeinen US Open-mestaruus kruunaa 2010-luvun, joka jää väkisinkin big threen viimeiseksi vuosikymmeneksi vallassa. Voisiko jo ensi vuosi olla uuden sukupolven?
Se on kieltämättä herkullinen kysymys. Tämä vuosi, Nadalin ja Djokovicin jakaessa Grand Slamit, voisi ja saisi periaatteessa olla kyllä jonkinlainen huipennus. Nuoret saavuttavat väkisinkin kärkikolmikkoa ja nyt kun jopa Federer että myös Djokovic kärsivät vammoista, lienee vain ajan kysymys, milloin on taas Nadalin vuoro.
Siihen nuorten olisi jo pakko iskeä. Toki tennikselle ja aivan erityisesti sen uskottavuudelle olisi suuri voitto, jos ja toivottavasti kun nuoret pakottaisivat omilla voitoillaan nämä superstarat eläkkeelle. Se hetki on kuitenkin taas yhden Grand Slamin lähempänä.
Kukaan ei varmastikaan uskonut Daniil Medvedevin nousevan kahden erän ja yhden breikin takaa enää mihinkään, mutta uskomattoman varmalla pelillä, upealla taistelulla ja painavalla hyökkäämisellään venäläinen kampesi itsensä väkisin vielä mukaan otteluun. Erätilanteessa 2-2 näytti jo hetken siltä, että Medvedev olisi jopa voittamassa ottelua, kunnes taas ja jälleen kerran Nadal näytti eläimellisen taistelijansa itsestään ja sen, ettei peli ole hänen kohdallaan koskaan ohi ennen kuin se oikeasti sitä on. Hän oli valmis juoksemaan vaikka kuuhun viidennessä erässä.
Edeltävissä erissä hän oli yrittänyt pelata hyvinkin aggressiivista peliä, mutta Medvedevin hurja puolustus sai espanjalaisen ajoittain epäröimään ja välillä jopa epäuskon partaalle. Tällöin hänen lyöntinsä jäivät aivan liiaksi pelkän käden tuottaman voiman ja kierteen varaan ja näin ollen hyvinkin lyhyiksi hädin tuskin syöttöruudun takarajan tuntumaan. Nadal ei missään vaiheessa tuntenut päässeensä venäläiseltä niin paljoa karkuun, että peli olisi täysin rentoutunut ja että hän olisi jatkuvasti iskenyt ikään kuin kaikilla sylintereillä, jossa lyönnin hurja jalkatyö olisi siivittänyt koko kineettistä lyöntiketjua optimaalisen rennosti voimaa tuottaen jaloista lantioon, sieltä hartiarotaatiolla lopulta käteen saakka.
Medvedevillä onkin käsittämätön kyky saada pelattua itseään vastustajan korvien väliin. Hänellä on, kuten sanottua, hurja puolustus, lähes maagiset kädet ja erittäin letkeät sekä tehokkaat peruslyönnit, joilla paine pysyy usein vastustajan päädyssä. Rystyn suoruus ja monipuoliset suunnat tylsyttivät Nadalin peruspelaamisen kaavaa aivan samoin kuin vaikkapa Novak Djokovicin hurjat tai Roger Federerin viime vuosien rystyt tai vaikkapa monien vasurien kämmenet, jotka ovat siis Nadalin kämmentä vastassa.
Finaali ja aivan erityisesti sen mieletön loppu osoitti kuitenkin monta asiaa.
Daniil Medvedev ei pelkää ketään. Ei nyt, eikä varmasti jatkossakaan. Nadal ei vielä aivan kaatunut, mutta kaukana se päivä ei ole. Djokovic on jo kaatunut ja tämä, jos mikä, antoi mielettömän boostin jatkoa varten.
Turnauksen aiemmista törttöilyistä huolimatta, Medvedev oppi varmasti paljon. Hän kasvoi mielestäni tämän turnauksen aikana pojasta mieheksi ja väittäisin, että kovin kaukana ensimmäinen Grand Slam-voitto ei voi olla. Peli oli jäätävän hyvää ja turnauksessa hän teki juuri sen, mitä häneltä voitiin odottaakin. Hän kesti sekä suosikin että haastajan paineita, eikä pelin taso juuri heilunut itse asiassa koko turnauksen aikana. Häneltä voidaan odottaa vaikka mitä jo lähikuukausina.
Nadal puolestaan osoitti olevansa edelleen tiukasti kiinni Grand Slam-kuvioissa myös massan ulkopuolella, vaikka häneltä finaalissa hieman odottamattomia jäätymisiä nähtiinkin. Tahto vei kuitenkin viivan yli ja vieläpä harvinaisen selvästi nähdyistä paineista huolimatta. On jossain määrin jopa lohdullista, että sekä Wimbledonin että nyt US Openin finaaleissa on nähty hyvin ne menestyspaineet, joita isoimmatkin nimet kokevat.
Nadalin vuosikymmenen neljäs ja samalla viimeinen US Open-mestaruus kruunaa 2010-luvun, joka jää väkisinkin big threen viimeiseksi vuosikymmeneksi vallassa. Voisiko jo ensi vuosi olla uuden sukupolven?
Se on kieltämättä herkullinen kysymys. Tämä vuosi, Nadalin ja Djokovicin jakaessa Grand Slamit, voisi ja saisi periaatteessa olla kyllä jonkinlainen huipennus. Nuoret saavuttavat väkisinkin kärkikolmikkoa ja nyt kun jopa Federer että myös Djokovic kärsivät vammoista, lienee vain ajan kysymys, milloin on taas Nadalin vuoro.
Siihen nuorten olisi jo pakko iskeä. Toki tennikselle ja aivan erityisesti sen uskottavuudelle olisi suuri voitto, jos ja toivottavasti kun nuoret pakottaisivat omilla voitoillaan nämä superstarat eläkkeelle. Se hetki on kuitenkin taas yhden Grand Slamin lähempänä.
