Golfkyynärpää teki paluun ja sopivasti juuri uuden kauden kynnyksellä.
Keväällä jo hieman paremmalta tuntunut kyynärpäävammani alkoi elokuun alkupäivinä jälleen vaivata. Pelasimme kesäkauden viimeiset neljä sarjapeliä vajaan parin viikon aikana ja se taisi olla kädelle liikaa. Kaksin- ja nelinpelit miehistövajauksen ja siis pakon edessä eivät tosiaankaan auttaneet tilannetta. Käsi saattoi kestää yhden matsin, ehkä myös nelurin, mutta seuraavina päivinä käsi todella tiesi pelanneensa.
Jo kesän ensimmäinen matsi saattoi olla liikaa, sillä pelasin lähes neljä tunnin väännön ja hävisin lopulta 76, 67, 67. Älkää kysykö harmittiko. Tennispelaajan helvetti oli nähty. Johdin toista erää muun muassa 5-2. Ai niin, sanoinko että kolmannessa erässä kolmen ja puolen tunnin kohdilla minulla oli omissa syötöissä pari matsipalloa ennen tie-breakiä? Se sitteri-volley... Ei, ei mennä siihen nyt.
Kesän lopun matsit kuitenkin voitin, vaikka käsi kipeältä tuntuikin. Buranat pelin alle ja päälle, samoin Ice Powerit. Näin käden kanssa pystyi jotenkin elämään. Fiksuahan tämä ei ole, mutta minkäs teet, kun pelaajia ei ole. Luovuttaminen on jotenkin niin last seasonia.
Matsien ja ulkokauden jälkeen otin muutaman viikon täysbreikin. Hallissakin aloitus oli varovainen: ei syöttöjä, vaan tuntuman hakemista peruslyöntien kautta pari viikkoa. Siinäkin oli ajoituksen kanssa ihan tarpeeksi tekemistä. Peruslyönneissä käsi ei siis juurikaan vaivaa, vaan ainoastaan syöttäessä.
Pikkuhiljaa syöttöjen tullessa mukaan, mutta treenimäärän pysyessä edelleen varsin maltillisena käsi alkoi ilmoitella itsestään enenevissä määrin. Ei hyvä.
Tätä kirjoittaessa eletään sisäkauden ensimmäisen ottelun jälkeistä iltaa ja käsi ei tunnu hyvältä. Ei ollenkaan. Ääriasennoissa on selkeästi ylimääräistä vastusta ja kipua. Yritin eilen kimpoilla A3-kaverin kyydissä Varistossa, mutta sain pidettyä syöttöni suhteellisen nopealla alustalla vain kahdesti. Eipä se peli nyt siihen ratkennut, sillä turpaan tuli rumasti muutenkin. Aika paljon on pelistä kuitenkin poissa, kun syötöstä jää se viimeinen terä tekemättä.
Alan pikkuhiljaa uskomaan, ettei käsi parane kuin pitkällä levolla. Olen kokeillut nyt lähes kaikkea: fysioterapiat, venytykset, jumpat, lihashuollot, lääkekuurit, rasvat, geelit, löysemmät jänteet ja niin edelleen. Vielä voisin kokeilla uusia mailoja, mutta siihen leikkiin ei juuri nyt löydy motivaatiota. Ei sitten yhtään.
Jos ainoaksi vaihtoehdoksi jää pitkä lepo, niin kärsimyksen, jonka koin kesän 76,67,67-tappiomatsissa voi siinä tapauksessa laskea nautinnoksi. Harmittaa.
Juttusarjan aiemmat osat voit lukea tästä (part one) ja tästä (part two).