Joulukalenteri #14: 14-v.

Jatkona luukulle 13 luukku 14 omista pelikokemuksista. 

Tänä vuonna tuli siis pelattua yllättävänkin paljon. Ohjelmaan kuului niin kansalliset turnaukset, miesten 3. divaria, ikämiesten 40- ja 45-SM-sarjaa sekä näitä ikäluokkia vastaavat SM-kisat. Otteluita kertyi pelkästään kaksinpelissä kaikkiaan lähes 30, joka on minulle suurin määrä vuosikausiin.

Pikkuhiljaa oma fokus alkaakin olla enemmän näissä ikämiespeleissä, vaikka tykkään kyllä tämän päivän kovia junioreitakin haastaa. Tänä vuonna aktivoituneesta fysiikkatreenaamisestani huolimatta on viime aikoina alkanut tuntumaan, että yhä nuoremmat laittavat vanhan pelurin koville ja kyllä, nimen omaan ja tarvittaessa fysiikallaan. Eikä siinä mitään, sillä näin juuri sen kuuluukin mennä. Esimerkiksi nopeus ja ketteryys kentällä ovat monella jo aivan eri luokkaa kuin kaltaisillani nelivitosilla.

Toki nuorten taito- ja pelitaso nousee samaan aikaan. Jos vielä vuosia sitten pärjäsi 15-16-vuotiaille kärkilupauksille, niin nyt heitä vastaan saa olla itsellä jo todella kova päivä, jos meinaa saada edes erän. Voitoista ei enää tämän ikäluokan kärjen kanssa välttämättä siis pelata.

Vanha alkaa kuitenkin myös kangistua. Siitä ei pääse mihinkään. Tänä vuonna juuri kesän helteisessä Sapassi Cupissa kohtasin kaksi 14-vuotiasta TOP10-poikaa, joista toinen kaatui rytmiä sekoittelemalla vielä suht helposti, mutta toiselle hävisin niukasti finaalissa. Fysiikalla oli toki alla olevan kuorman myötä oma osansa niukkaan tappioon, mutta paluuta entiseen ei taida kuitenkaan olla. 

Ensimmäinen tappio 14-vuotiaalle sitten omien juniorivuosien lieneekin merkki tulevasta. Hyvä junnut!

Joulukalenteri #13: 13 tuntia

Kesällä tuli pelattua itsekin pitkästä aikaa useampia tennisturnauksia. Kevään kuntokuurin innoittamana ja sen myötä löytyneen massapelin ansiosta päätin heinäkuussa tehdä tenniskunnolleni ultimaattisen testin Savitaipaleella Sapassi Cupissa. Ilmoittauduinkin peräti kolmeen eri sarjaan (miesten B-luokka kaksinpeli, miesten B-luokka nelinpeli, miehet 40v. kaksinpeli). 

Se oli virhe.

Vaikka kisa tuloksellisesti menikin kaikin puolin lähes nappiin, niin kesän kuumimmassa viikonlopussa 13 tunnin kentälläolo tuntui kropassa viikkotolkulla. Vielä viisi päivää turnauksen jälkeen kävelin edelleen kuin ankka. Sen lisäksi menetin yhden varpaankynnen ja tulehdutin ilmeisesti akillesjänteeni viikkokausiksi. 

En suosittele vaikka olisit millainen teräsmies tai -nainen.

Joulukalenteri #8: Tämän vuoden voitot

Luukusta kahdeksan löytyy omat tämän vuoden voittoni, joita on kertynyt toistaiseksi kahdeksan kappaletta. Pelaan toki vuoden viimeisen otteluni juuri tänään, joten kovasti toivon, että luku kaunistuisi vielä yhdellä.

Tämä vuosi on mennyt hieman puolivaloilla, sillä pelejä ei ole kertynyt tähän mennessä kuin 11. Määrä on kuitenkin ruuhkavuosiin suhteutettuna varmaan ihan ok, sillä kaikki ottelut ovat olleet sarjapelejä, joita kertyy siis yksi per päivä. Ottelut syövät nimittäin siirtymiseneen, kaksin-, nelin- ja jälkipeleineen aina sen 3-4 tuntia, mikä on muulta perheeltä luonnollisesti pois. Viikonloppuisin pelattuna ne vaativatkin usein pieniä järjestelyjä perhemenojen sovittamisessa, joten aivan joka viikonloppu ei pelejä voi olla pelaamassa.

Vuosi on kuitenkin ollut myös kiireinen ja raskaskin, mikä näkyy luonnollisesti pelimäärissä. Keväällä oli mailanvaihtoprojektia, kesällä puolestaan työpaikan vaihtoa, lähipiirin hautajaiset sekä käsiongelmia, joten viime vuosina pelaamani kansallinen kisakin tai kaksi jäi tänä vuonna väliin. Vamma ja yleisfiilis ei olisi ollut kesällä pelaamiselle kovin otollinen. Pelaamattomuudesta johtuen otin kuitenkin agendalle muutaman vuoden tauon jälkeen Lappeenrannan legendaarisen höntsäturnauksen eli kunniakkaan Alakylä Openin, joka teki jälkipeleineen kyllä mielelle ja kropallekin erittäin hyvää. Kiitos vielä järjestäjille!

Syksyn aikana ei puolestaan virallisia pelejä ole oikeastaan montaakaan vielä ollut, joten sarjatennisten aikataulutakarajat taitavat tulla keväällä 2020 pelottavan nopeasti vastaan. Todennäköisin otteluruuhka pukkaa helmi-maaliskuulle, kun jengit alkavat urakalla aktivoitumaan. Näin käy joka vuosi, joten nyt kun pelaan kolmessa jengissä III-divaria, 40v. SM:ää ja 45v. I-divaria, niin ensi vuodesta saattanee tulla hyvinkin aktiivinen pelimäärien suhteen.

Mutta siis, nyt kentälle ja numero ysin metsästykseen!

Joulukalenteri #3: Parasta sitten kesän 2012

En ole juurikaan avautunut omista otteluistani, mutta nyt on pakko. Fiilis on ollut pari viikkoa sen verran hyvä.

Pelasin marraskuun puolivälissä pitkästä aikaa virallisen ottelun. Peli ei ollut mikään sen kummempi kuin yksi sarjapeli muiden joukossa, mutta merkittäväksi sen tekee kuitenkin kolme asiaa.

1. Pelasin matsin pitkästä aikaa täysin terveenä
2. Ottelu oli varmasti yksi parhaistani koskaan 
3. Sain ottelun jälkeen käyttööni ottelustatistiikat ensimmäistä kertaa niin sanotulla "urallani"

Voi olla, että hehkuttaisin fiilistäni ilman voittoakin, sillä pari vuotta vaivannut käsivamma on nyt ilmeisen onnellisesti ja virallisesti ohi. Ensimmäinen tulikoe terveellä kädellä meni täydellisesti nappiin. Kipu, joka on vaivannut kaksi vuotta syötössä oli nyt poissa ja syöttöjälki sen mukaista.

Huomasin heti ottelun alussa, että vastustajani kamppailee jonkin verran pelinsä ja erityisesti vasurisyötön kanssa, joten päätös jengan lisäämisestä oli helppo. Varsinkin kun pystyn näin jälleen tekemään. Syksy on ollut lupaavaa aikaa käden kanssa treeneissä, mutta tosi paikka on aina tosi paikka. Annoin kuitenkin mennä rennolla fiiliksellä, hyvän syöttämisen kera, jolloin pelaaminen tuntui suorastaan mahtavalta. Syötöllä on käsittämättömän iso vaikutus omaan peliin, itseluottamukseen ja yleiseen pelihuumoriin. Niin minulla kuin varmasti sinullakin.

En matsin jälkeen edes tajunnut, miten hyvin olin syöttänyt, mikä on hyvä merkki siitä, että myös keskittyminen on ollut kohdillaan. Flow ei liene ollut kovinkaan kaukana.

Vastustajani ystävä oli pitänyt ottelun ajan tietämättämme tilastoja. Kun hän ottelun jälkeen tuli kyselemään, että mitä luulin ykkössyötön onnistumisprosenttini olleen, ei minulla ollut hajuakaan. Lukema 79 % yllätti minut täysin. Neljä viidestä sisään on kova prosentti, sillä kuritin palloa tosissani, toki lähes maksimikierteen, mutta myös rennon voiman kera. Ensimmäisessä erässä lukema oli ollut 87% ja toisessa 72%.

Asiaa hetken sulateltuani melkein herkistyin. En muistanut edellistä kertaa, jolloin olisin syöttänyt noin saati terveenä. Nyt se oli kuitenkin tapahtunut ja fiilis oli todella upea. Sain vihdoin syötettyä myös sitä ihanaa vasurin yläsivukierrettä kakkosruutuun ulospäin! Yes!!!

Muutenkin ottelutilaston tutkiminen oli varsin hauskaa. Breikkipalloja sain yhdeksän, joista voitin neljä. Kaverille niitä kertyi 11, mutta murtoja ei siitä huolimatta tullut yhtään. Valtaosa, varmaankin 9 breikkipalloista oli tietenkin kakkosruutuun. Parissa, mukaan lukien viimeisessä, geimissä kaveri johti 15-40, mutta senkin onnistuin hyvällä syöttämisellä selvittämään. Tuplia otteluun minulla kertyi kolme, joka on normihajontani ylempää puoliskoa, sillä normaalisti liikutaan välillä 0-2 per ottelu. Jännä muuten huomata, miten kaksoisvirheiden määrä jää päähän ottelusta ja sen lopputuloksesta riippumatta.

Winnereitä kertyi 12 ja pakottamattomia virheitä 16, mihin olin äkkiseltään myös tyytyväinen. Vaikka vertailukohtaa aiempiin tilastoihin ei ole, elää epäilys vahvana, että teen yleensä helppoja virheitä paljon, paljon enemmän. Toki tässä matsissa, kuten yleensäkin, tulee haettua aktiivisesti myös ratkaisuja, joka osaltaan aina vaikuttaa pakottamattomien virheiden isohkoon määrään.

Sen sijaan, mielenkiintoisin statistiikka oli vasta tulossa. Aggressive margin oli minulle tilastojen osalta uusi tuttavuus, mutta mittarina se on varsin hyvä sellainen, jota oikeastaan kaipailisin myös tennislähetysten statistiikoihin. Mittarissa lasketaan omat winnerit ja vastustajan pakotetut virheet ja vähennetään tästä summasta omat pakottamattomat virheet. Ottelussa tuo luku oli minulla +26, jota voi pitää vähintäänkin kohtuullisena. Yksittäisenä mittarina se antaakin hyvää kuvaa siitä mitä pelissä tapahtui ja minkä tyyppistä peliä on pelaaja on pelannut.

Mutta tilastoista viis, sillä fiilis ajaa edelleen järjen yli, niin käden kuin pelihuumorinkin ansiosta. Pitkä korpivaellus puolivaloilla pelaten on toivottavasti ohi.

Massakausi ohi

Ensin tunnustuksia. 1) Rakastan, tai ainakin rakastin, massakenttiä. 2) Massatennis vaatii järjettömästi duunia. Tänä vuonna en sitä tehnyt.

Massakaudestani ei siis "yllättäen" tullut myöskään valmista. Varsinkaan kentän puolella. Vyötäröllä kausi oli kylläkin lupauksia herättävä, mutta ei siitä sen enempää. Tilanne on jo normalisoitumassa. Takaisin tennikseen.

En muista pelanneeni näin surkeaa massakautta vuosiin. En ehkä koskaan. Sukelsin todella syvissä, suorastaan mutaisissa, vesissä koko kesän. Olenkin todella onnellinen, että pääsin eilen takaisin halliin.

Jos kuitenkin summaan menneen kesän ongelmat viiteen kohtaan, niin tehdään se vaikka tässä ja nyt, jonka jälkeen äkkiä eteenpäin taakse vilkuilematta.

1) Vammat

Kevään aikana vähemmän pelaamisen ja vähemmän kitaransoiton vuoksi paremmin voinut golfkyynärpääni alkoi kesällä lisääntyneen pelaamisen ja lisääntyneen kitaransoiton vuoksi jälleen oireilemaan. Syöttäminen ei ollut vielä niin tuskaista, mitä se oli vuosi sitten, mutta ikäviä tuntemuksia kesän massoilla oli. Syöttäminen tapahtui jälleen ikään kuin käsijarru päällä ja tietyt syöttösuunnat olivat kivun takia tavoittamattomissa.

Käden status tältä osin vaihtelee lähes päivittäin ja esimerkiksi juuri alkanut sisäkauteni alkoi oireettomasti, jopa syöttäessä. Which was nice.

Keväällä muuton yhteydessä vasen ranteeni rasittui miljoonien ja ziljoonien muuttolaatikoiden ynnä muiden esineiden kantamisesta niin, että kevään ja kesän ensimmäiset massatunnit tuli vedettyä enemmän tai vähemmän rannetta jännittäen. Tämä on johti pieneen ja tilapäiseen tekniikkavirheeseen, josta lisää myöhemmin. Jäkityksestä pääsin lopulta helpommin eroon kuin tekniikkavirheestä.

Kolmas vamma oli luonteeltaan akuutimpi kuin aiemmat. Kesän toisessa sarjaottelussa sama vasen käsi venähti oudosti jo pallottelun aikana. Vamma tuli tällä kertaa juuri siihen kohtaan, mihin virallinen ja ihkaoikea tenniskyynärpää muodostuu. Tämä parani onneksi nopeasti viikon sisällä, mutta se matsi oli menoa. Olisi ollut toki ilman vammaakin. Muna, muna.

Anyway, mitä opin tästä? Todennäköisesti en juuri mitään, mutta paikkojen tukkoillessa olisi hyvä tehdä jotain ihan muuta ja odottaa kär-si-väl-li-ses-ti paikkojen parantumista.

2) Tekniikkavirhe

Tosiaan, ranteen letkeyden puuttuessa kesän alkupuolella kämmenlyöntiini pesiytyi tosiaan virhe.Väänsin palloon hieman väkisin kierrettä nostamalla lyöntikäteni kyynärpäätä liiaksi ylös ikään kuin ranteen yläpuolelle osumahetkellä ja sen jälkeen. Suljin mailan lapaa liian aikaisin ja jotenkin täysin absurdisti, enkä uskaltanut antaa jäykällä ranteellani palaa. Kun myös osuma ja ajoitus hakivat pahasti, oli kämmen suuren osan kesää sekä karmean tuntuinen, että varmasti myös näköinen.

Sittemmin tilanne on onneksi korjaantunut ja hallialoitus oli lupauksia herättävä. Lyönnit tuntuivat jälleen hyviltä ja luonnollisilta syöttö mukaan lukien.

3) Jalkatyö
Keväisen, parin kuukauden mittaisen, "motivaatiotauon" jälkeen jalkatyöni tuntui taantuneen merkittäväksi, mikä korostui erityisesti massalla. Tämä lienee osaltaan suurin yksittäinen tekijä surkeaan kesään. Pää käski kyllä jalkoja, mutta tiedon välityksessä oli käsittämätöntä viivettä, jolloin olo kentällä oli kuin elefantilla. Ei liiku jalka, eikä mies.

Viime vuosina olen toki huomannut, että pelikerrat jolloin jalkatyö on todella kohdillaan ovat nykyisin huomattavasti harvemmassa kuin aiempina vuosina. Projekti40 auttaa tässä toivottavasti ennen pitkää, mutta vaarana on, että tila olisi pysyvämpää sorttia.

Getting old? Getting old. Kyllä, kyllä mutta kaikkeni teen, jotta jalat tästä virkoaisivat.

4) Itseluottamus

Vajavaisen syöttämisen ja tukkoilevan kämmenen seurauksena itseluottamustaso vajosi hurjan matalalle, enkä rehellisesti sanoen odottanut voittavani ketään tänä kesänä. Yksi voitto sentään, mutta rehellisyyden nimissä, minut pelasti vain kevyempi vastus.

Kun kaksi tärkeintä lyöntiäni olivat koko kesän niin sanotusti "poissa pelistä", on taistelutahtoa todella vaikea kaivaa esiin. Olo kentällä oli kuin neuvottomalla lampaalla. Jatkuvasti vääriä ratkaisuja pikaisesti mieleen hiipineen luovuttajafiiliksen kera.

5) Mailat ja jänteet

"Kädentappajaksikin" kutsuttu mailani Wilson Blade 98 K Factor on alkanut epäilyttämään minua. Onko maila sittenkin niin jäykkä, ettei se ainakaan auta golfkyynärpääni parantumisessa? Vai johtuuko käden ajoittainen kipu kitaran soittamisesta, kuten olen alkanut epäilemään. Jää nähtäväksi, mutta testiin pääsevät seuraavaksi mailat.

Jännekireys on kuitenkin nyt alimmalla mahdollisella tasolla (22 kg) ja lempeämpiä jänteitä on testattu kohta sellainen läjä, että niistä voisi rakentaa jotain, jotain todella suurta. Parhaalta on toistaiseksi tuntunut uusin tuttavuus eli Signum Pro Twister, joka vaikuttaa käden suhteen lempeältä, mutta samalla myös tarpeeksi "räjähtävältä".

Summatakseni fiilikset jotenkin, niin massakauden paketointi ei ole ikinä tuntunut näin hyvältä. Juuri nyt vaikuttaakin siltä, että parikymmentä vuotta vanha rakkaustarinamme massan kanssa on päätepisteessään. Annan massalle kuitenkin mahdollisuuden ja ensi vuonna vaikka sitten parisuhdeterapian kautta takaisin onneen.

The end?

PS. Viisi ongelmakohtaa taklaan jo syksyn aikana ja työ sitä kohti on aloitettu jo. Perästä kuuluu.

Kolmekymmentä vuotta tennistä

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun tartuin tosissani tennismailaan.

Kotikunnassani Kankaanpäässä järjestetty kesäinen alkeiskurssi oli kannaltani kohtalokas. Tennis ja pallon lyöminen koukuttivat pahoin ja sillä tiellä ollaan edelleen. 

Lajin oppiminen, harjoitteleminen, kilpaileminen, valmentaminen, katseleminen, bloggaaminen ja yrittäjyys ovat kaikki pieniä osasia tässä tarinassa, jonka taustalla on rakkaus ja intohimo lajia kohtaan.

Kuten parhaimpaankin avioliittoon, on myös tähän suhteeseen osunut ylä- ja alamäkiä. Lopulta sitä huomaa kuitenkin aina kaipaavansa ja tarvitsevansa toista. Tai ainakin minä tarvitsen tennistä. Se, kaipaako tennis minua, on jo toinen tarina.

Niin tai näin, tennis on peli koko elämäksi. Elämän peli.

Kesäinen malja menneelle ja tulevalle 30 vuodelle, cheers!

Jumi

Australian Open -huumaan liittymätön kommentti ja pitkästä aikaa omista pelikokemuksista ja ennen kaikkea -tuntemuksista.

Tekstin otsikko voisi olla myös "alan tulla vanhaksi", mutta ehkä "jumi" kiteyttää olotilani tiukemmin. Ikää alkaa kertyä siis täälläkin ja kyllähän tässä tosiaan alkaa vanhaksikin itsensä tuntea. Ei siinä mikään auta.

Ensinnäkin, viime lauantaina pelatun sarjamatsin vastustajana oli vuonna 1996 syntynyt nuori mies. Minä kuuntelin tuona(kin) vuonna innoissani Oasista ja Manic Street Preachersiä opiskelujen ohessa Jyväskyläläisessä opiskelijayksiössä. Vuosikymmen oli musiikin suhteen hyvä, ehkä jopa paras, mutta se on jo toinen tarina.

Toisekseen, kropan jumitus näyttää vielä maanantai-iltana yhden kaksin- ja yhden nelinpelin jäljiltä lukemaa 168. Ja tämä siis tutulla asteikolla nollasta sataan. Noin neljä tuntia b-luokan kilpatennistä yhdelle päivällä alkaa olla liikaa ruholleni. Tällä kertaa vähän jopa venyttelin ja vietin aktiivisen sunnuntain liikkuen koutsina kentällä ja isänä ulkoilmassa.

Nelinpelistä saimme sentään voiton, mutta kaksinpelissä tuli turpaan ikävästi kolmannen erän super-tiebreakissä, joten sekin vielä.

Roger Murtaugh -fiilis: "I am getting too old for this s**t."

Joulukalenteri #19: Hölmö nuori sydän

Tein yhden elämäni hölmöimmistä muuveista 19-vuotiaana. Tämä liittyy vahvasti tennikseen.

Osin olosuhteiden pakosta, osin omaa jaksamattomuuttani, jätin tenniksen säännöllisen pelaamisen ja treenaamisen tuolloin moneksi vuodeksi. Olin lukion päättymisen jälkeisenä kesänä 1994 vielä pärjännyt kohtalaisen mukavasti C-luokan kisoissa ja edessä pikkuhiljaa häämötti B-luokka, mutta sitten tuli lähes täysstoppi. 

Muutin opiskelujen perässä Jyväskylään ja pelikavereiden määrä tippui samalla hetkellä käytännössä nollaan. En lannistunut kuitenkaan vielä tästä, vaan yritin saada jotain kehitettyä. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että Jyväskylän tennistoiminta oli keskittynyt vahvasti naapurikuntaan eli Vaajakoskelle, Hutunkiin. Yhteen treenituntiin menisikin entisen elämän puolentoista tunnin sijasta noin kolme tuntia julkinen liikenne mukaan lukien. Ei kiitos. Lisäksi moinen porvarilaji söisi rajoitettua opiskelijabudjettiani karmealla tavalla. Niin ja olihan niillä opiskelijariennoillakin oma roolinsa tässä.

Seuraavana vuonna tilanne ei varsinaisesti helpottunut kun suoritin varusmiespalvelusta Upinniemessä. Pelikerrat alle kymmenen koko vuonna.Vuosina 1996-2000 tilanne Jyväskylässä ei tenniksen suhteen paljonkaan muuttunut, vaikkakin pari pelikaveria löytyikin. Joinakin kesinä pelasin paikallisen turnauksen, mutta säännöllisyys puuttui.

Tilanne korjaantuikin pikkuhiljaa pala palalta vasta Helsinkiin töiden perässä muutettuani 2000-luvun alussa. Vuodesta 2004 lähtien on taas hakattu säännöllisesti ja harmiteltu ajoittain menetettyä nuoruutta. 

Eipä silti. Hienoja olivat vuodet myös kadotettujen vuosien aikana opiskelijaporukan sählyjengissä. Siitäkin porukasta tuli erittäin rakas.

Joulukalenteri #12: Ensimmäinen sarja

Ensimmäinen sarja, jota pelasin, oli pojat 12 vuotta. Kahdestoista luukku kertookin ensimmäisen kisamuistoni kansallisista peleistä.

Olin 11-vuotias, kun minua kuskattiin ensimmäisiin kansallisiini Poriin vuoden ollessa joko 1986 tai 1987. En tarkalleen muista missä ottelu pelattiin, mutta nykyinen Isonmäen tennishallissa se ei ollut. Ehkä joku koulun jumppasali tai jotain sen suuntaista, sillä ellen väärin muista, niin alustana taisi olla parketti.

Vastassa oli paikallinen junnulupaus, josta myöhemmin tulikin ikäluokkansa kärkijunnuja ja hyvä A-luokan pelaaja muutenkin. Numerot taisivat olla 06, 06. Saatoin saada säkällä geimin, mutta en varmastikaan enempää.

Muistan ottelusta kaksi tapausta. Ensimmäinen oli se, kuinka asiaansa vihkiytynyt tuomari tuomitsi minulle kaksoisvirheen heti ykkösyötön jälkeen. Toinen muisto oli hyvä fiilis siitä, etten sortunut missään vaiheessa syöttämään alakautta kuten vastustajani. Tarina ei kerro tuplieni määrää, mutta pelasinpahan ainakin niin kuin kuuluukin. Voitosta viis...

Siitä tulikin mieleeni erään kotiseurani ukon tokaisu 90-luvulla: "Tenniksessä tärkeintä ei ole voitto, vaan se, että sä pelaat sitä niin kuin kuuluukin (hakemalla winnereitä) ja tyylillä." Niinpä.

Golfkyynärpää, osa III (kivun paluu)

Golfkyynärpää teki paluun ja sopivasti juuri uuden kauden kynnyksellä.

Keväällä jo hieman paremmalta tuntunut kyynärpäävammani alkoi elokuun alkupäivinä jälleen vaivata. Pelasimme kesäkauden viimeiset neljä sarjapeliä vajaan parin viikon aikana ja se taisi olla kädelle liikaa. Kaksin- ja nelinpelit miehistövajauksen ja siis pakon edessä eivät tosiaankaan auttaneet tilannetta. Käsi saattoi kestää yhden matsin, ehkä myös nelurin, mutta seuraavina päivinä käsi todella tiesi pelanneensa.

Jo kesän ensimmäinen matsi saattoi olla liikaa, sillä pelasin lähes neljä tunnin väännön ja hävisin lopulta 76, 67, 67. Älkää kysykö harmittiko. Tennispelaajan helvetti oli nähty. Johdin toista erää muun muassa 5-2. Ai niin, sanoinko että kolmannessa erässä kolmen ja puolen tunnin kohdilla minulla oli omissa syötöissä pari matsipalloa ennen tie-breakiä? Se sitteri-volley... Ei, ei mennä siihen nyt.

Kesän lopun matsit kuitenkin voitin, vaikka käsi kipeältä tuntuikin. Buranat pelin alle ja päälle, samoin Ice Powerit. Näin käden kanssa pystyi jotenkin elämään. Fiksuahan tämä ei ole, mutta minkäs teet, kun pelaajia ei ole. Luovuttaminen on jotenkin niin last seasonia.

Matsien ja ulkokauden jälkeen otin muutaman viikon täysbreikin. Hallissakin aloitus oli varovainen: ei syöttöjä, vaan tuntuman hakemista peruslyöntien kautta pari viikkoa. Siinäkin oli ajoituksen kanssa ihan tarpeeksi tekemistä. Peruslyönneissä käsi ei siis juurikaan vaivaa, vaan ainoastaan syöttäessä.

Pikkuhiljaa syöttöjen tullessa mukaan, mutta treenimäärän pysyessä edelleen varsin maltillisena käsi alkoi ilmoitella itsestään enenevissä määrin. Ei hyvä.

Tätä kirjoittaessa eletään sisäkauden ensimmäisen ottelun jälkeistä iltaa ja käsi ei tunnu hyvältä. Ei ollenkaan. Ääriasennoissa on selkeästi ylimääräistä vastusta ja kipua. Yritin eilen kimpoilla A3-kaverin kyydissä Varistossa, mutta sain pidettyä syöttöni suhteellisen nopealla alustalla vain kahdesti. Eipä se peli nyt siihen ratkennut, sillä turpaan tuli rumasti muutenkin. Aika paljon on pelistä kuitenkin poissa, kun syötöstä jää se viimeinen terä tekemättä.

Alan pikkuhiljaa uskomaan, ettei käsi parane kuin pitkällä levolla. Olen kokeillut nyt lähes kaikkea: fysioterapiat, venytykset, jumpat, lihashuollot, lääkekuurit, rasvat, geelit, löysemmät jänteet ja niin edelleen. Vielä voisin kokeilla uusia mailoja, mutta siihen leikkiin ei juuri nyt löydy motivaatiota. Ei sitten yhtään.

Jos ainoaksi vaihtoehdoksi jää pitkä lepo, niin kärsimyksen, jonka koin kesän 76,67,67-tappiomatsissa voi siinä tapauksessa laskea nautinnoksi. Harmittaa.

Juttusarjan aiemmat osat voit lukea tästä (part one) ja tästä (part two).

Kausi pakettiin. Hyvät vaput!

Työn juhlan kunniaksi paketoin äsken sisäkauteni. Vakiovuoron loppuminen osui juuri sopivasti vapun alle, joten nyt on hyvä hetki ottaa pientä etäisyyttä treenaamiseen ja pelaamiseen. Luonnollisesti Pepsin (Max) kera. Cheers!

Kausi oli lopulta yllättävänkin raskas. Kuin taikaiskusta ensimmäiselle senioritenniskaudelleni osui kaikenlaisia peliä enemmän tai vähemmän haitanneita vammoja ja lähes jatkuvalta tuntunutta sairastelua. Noin kolmekymmentä vuotta pelaamista ja vammat alkavat samoin tein kun ilmoittaudutaan seniorisarjoihin. Ikärasismia tai kohtaloa? Aivan sama.

Heti kauden aluksi taittui nilkka sählyvuoron viimeisessä vaihdossa. Siitä toivuttuani jostain kehittyi golfarin kyynärpää, joka onneksi näyttäisi juuri nyt olevan voiton puolella. Osuipa kauteen lähes kaikki kuviteltavissa olevat lapsiperheen perustaudit eli noin neljästä viiteen flunssayskäkuumeilua, korva- ja keuhkoputkentulehdus plus superbonuksena kaksi oksennustautia. Mustuneista varpaankynsistä ei siis oikein jaksa edes vouhottaa.

Mutta olihan kaudessa paljon hyviäkin hetkiä. Ensimmäinen vuosi miesten 35v sarjan ykkösdivarissa päättyi lopulta lohkon kakkossijaan. Toki olimme kiinni nousukarsintapaikassa ja siis piikkipaikalla vielä ennen viimeistä ottelua, mutta hävisimme sen rumasti HVS:lle ja muuan Tapio Nurmiselle otteluvoitoin 0-3. Silti se yksi ässä nelinpelissä ex-ammattilaiselle on mitä hienoin muisto, vaikka turpaan tulikin. Kakkosruutu ja pallo t-ristikkoon niin paljon kuin rikkinäisestä kädestä siihen paikkaan lähti. Käsi kiitteli pitkään noiden otteluiden jälkeen.

Kauteen osui myös käsittämätön pelireissu Jyväskylään, josta kävimme hakemassa elintärkeän nelinpelipinnan kolmannen erän super-tie breakin kautta. Pelikaverilla tauti oli tuloillaan ja minulla menoillaan. En vieläkään tajua miten voitimme sen, sillä kaksinpeleissä otimme karusti kuokkaan, minä esimerkikisi niinkin tylysti kuin 1-6, 0-6. Olin vielä viikkoa aiemmin ollut keuhkoputken tulehduksen sekä oksennustaudin (nro 2) kourissa ja huomasin heti alkupallottelussa, että nyt ei ole saumaa. Vastassa oli kaksi seinää, joista toinen oli vastustaja ja toinen oma kunto. Jaloissa oleva olematon voima oli sillä kertaa todellakin olematon. Voitin kyllä ensimmäisen geimin, mutta hävisin 12 seuraavaa ja olin aivan puhki noin puolen tunnin retuutuksen jälkeen.

Jos reissua olisi voinut siirtää, olisimme sen toki tehneet, mutta käytännössä tuo oli ainoa viikonloppu jolloin reissu oli enää mahdollista tehdä. Luovuttaminen on vaan jotekin niin noloa, ettei me siihen lähdetä.

Fiiliksiltään kauden huikeinta antia lienee ollut kuitenkin minitennisvalmennus. Voi pojat sitä riemua, mikä lapsilla on parhaimmillaan ollut! Se todella tarttuu ja tekee valmentamisesta ajoittain jopa pelaamista nautinnollisempaa. Homma jatkuu vielä muutaman viikon ja ensi kaudelle on luvassa vastuu kahden junnuryhmän ohjaamisesta. Mahtavuutta.

Jos ja toivottavasti kun kausi huipentuu vielä toukokuun lopulla tennisohjaajan tutkintoon, niin kausi on ollut ehdottomasti menestys. Kaikesta huolimatta.

Loppuun haluan esittää vielä kiitokseni ennen kaikkea joukkuetovereilleni, mutta myös tärkeää työtä tekevälle seuramme valmennusporukalle, unohtamatta juoksevia asioita hoitavia hallituksen jäseniä!

Eteenpäin!

Hyvää vappua kaikille!

Peli, erä, ottelu: Campo Yonex Open 2012, MB (2p)

Kirjoitussarja 'peli, erä, ottelu' sisältää keskinkertaisia kirjoituksia keskinkertaisen pelaajan keskinkertaisista otteista kisakentillä.

Käväisin viikonloppuna pitkästä aikaa kisoissa. Vaikka tennis on 'jättekiva' seuralaji, paljastuu lajin perimmäinen luonne vasta kun aletaan laskemaan pisteitä. Tämä on myös motiivini kisapelaamiseen, jos mietit sitä, miksi vanha mies kiusaa itseään juoksemalla karvapallon perässä.

Pelillisten taitojeni ollessa aavistuksen rajalliset, pelaan blogin muihin postauksiin nähden vaatimattomasti kansallisella tasolla, enkä edes huipulla vaan miesten B-luokassa. Niille, jotka eivät tiedä tasoista tai luokista mitään, niin ehkä parempi näin. Avataan kuitenkin sen verran, että luokista alin on D, jonka jälkeen tulee C-, B- ja A-luokat. Kaiken maailman niemiset, kontiset, heliövaarat ynnä muut ovat lisäksi erikseen omassa kastissaan ja vielä tarkemmin rankingissään, koska he pelaavat luonnollisesti aivan muilla kuin kotimaisilla areenoilla.

Vaikka sarjavalintani oli kohdaltani suhteellisen selkeä, olin aavistuksen yllättynyt siitä, minkälaisessa seurassa miesten B-luokan kisoja pelataan. Ennen turnausta kävin osallistujalistaa läpi ja luulin jo hetken olevani suvereeni voittaja. Iässä mitattuna. Ja kaikki tämä siis 36-vuotiaana! Onnekseni listalta löytyi lopulta yksi minuakin vanhempi herrasmies, joka lähti B-luokan kaavioon mukaan kunnioitettavassa 48 vuoden iässä. Rispektiä. Hurjasti rispektiä. Kun lasketaan selkeästi senioriosastoon kuuluva 33-vuotias seurakaverini pois laskuista, oli muiden osallistujien keski-ikä siinä 15 vuoden korvilla. Tätäkö on B-luokan tennis tänä päivänä? Lupaavia junnuja ja keski-ikäisiä never-beenejä?

Ei anneta voimakkaan junnupainotuksen kuitenkaan hämätä. Suuri osa näistä kavereista pelaa nimittäin kuin aikamiehet ja toisin kuin vaikkapa minulla, heidän päätepysäkkinsä ei ole B-luokassa, vaan jossain ihan muualla.

Mielellään sitä näkisi enemmän varttuneempaakin B-luokan peluria näissä kisoissa. Ette te sinne A-luokkaan kuitenkaan enää nouse, joten perse ylös sohvalta ja kentälle kisaamaan! Unohtakaa siis ne hyvin pisteitä tuovat sarjatennismatsit ja mitatkaa oikea tasonne turnauksissa.

Seurani RajaTe:n järjestämä turnaus, Yonex Campo Open, käytiin kotiluolassamme Campo Sportissa, Rajakylässä. Palkintoarvoltaan turnaus on yksi parhaista. Miljoonatienesteistä ei luonnollisesti ole tietoakaan, mutta hyvät tavarapalkinnot lämmittävät jo semifinalisteja.

Campo Sportin pelialustana on melko vikkelä velour, joten pallo tulee siis lujaa, eikä juurikaan hidastu pompun jälkeen. Lyönnin ajoitus sekä painon pitäminen edessä ovat tällä alustalla kaikki kaikessa. Pieni takanoja tai myöhästyminen ja pallo on seinillä tai kattorakenteissa. Yläkierre ei pure tällä alustalla kovinkaan voimakkaasti, joten suorat (flätit) pommit viuhuvat paljon tehokkaammin. Jostain syystä alustaan puree kuitenkin erittäin hyvin sivukierre, jota voi hyödyntää hyvin mm. syötössä.

Ennen turnausta olin pelannut pitkän pätkän, toisin sanoen käytännössä noin kuukauden, puolitoista, mielestäni kohtuullisen hyvää tennistä omaan tasooni nähden, joten odotin kisoja innolla. Viimeisen kuukauden ajalle mahtui valitettavan paljon myös lepoa, sillä jostain syystä vasen polveni oireili muutamia viikkoja sitten ilman selkeää syytä. Turvonneella ja jäykällä polvella pelaamisesta ei ollut puhettakaan. Eikä edes murtomaahiihdosta, joka on uusin suosikkihuumeeni heti tenniksen jälkeen. Pakollista lisälepoa tuli vielä lisää kisaviikolla, kun elimistöni kehitti jostain flunssan. Taisi olla muuten kolmas vai neljäs kerta tänä vuonna, jos kiinnostaa. Tuskin.

Valmistautuminen meni siis täysin metsään, mutta toisaalta kroppa oli todellakin levännyt. Pää oli kylläkin räkää täynnä vielä lauantaina kun pelit kohdaltani alkoivat, mutta pelaamista se ei liiemmälti tuntunut haittaavan. Itse asiassa turnauksen jälkeen olen niistänyt ehkä kolmesti, jos sekään ketään kiinnostaa. Enpä usko sitäkään.

Olin kaavion viimeinen neljänneksi sijoitettu (4.) pelaaja, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että sain huilata ensimmäisen kierroksen, joten nyt jos koskaan se tuli hyvään paikkaan. En ollut nimittäin ihan varma pelikunnostani vielä lauantaina aamupäivällä. Kun muut pelasivat ensimmäistä kierrosta, minä söin buranaa.

Ensimmäisen matsin alkua jouduin aikataulujen venymisen vuoksi odottelemaan yli tunnin, mutta sekin oli tällä kertaa pelkkää plussaa, sillä olo tuntui kohenevan tunti tunnilta. Matsissa vastaan asteli nuori kaveri, joka oli sijan 50 tienoilla P16-rankingissä. Kaverilla oli hyvä kämmen, jota piti jonkun verran varoakin, mutta muuten hänen pelinsä oli vähän epätasaista. Aivan käsittämättömän hienoa kämmentä saattoi seurata tukku helpohkoja virheitä, vieläpä kentän sisäpuolelta, kuten niin usein tämän tason junnuilla. Valmentajapalloa takakentältä osataan lyödä vaikka kolme viikkoa, mutta hieman harvinaisemmat lyöntipositiot ja lyönnit tuottavat käsittämättömiä ongelmia.

Oma peli kulki suhteellisen mallikkaasti, vasurisyöttöäni myöten. Sain paljon "ilmaisia" pinnoja pelkällä syötöllä, eikä kaveri päässyt syöttööni kiinni oikein missään vaiheessa ottelua. Yritin muutenkin vältellä pitkiä palloralleja osittain flunssan takia ja osittain siksi, että kaveri vaikutti tykkäävän takakenttäpelistä. Voitin ensimmäisen erän 6-4, jonka jälkeen kaveri väsyi ja liike loppui. Hänellä oli ollut kolmieräinen aamumatsi, joka varmasti painoi jaloissa. Toinen erä tulikin kotiin 6-0 mitään ihmeellistä esittämättä.

Pitkä pelaamattomuuteni näkyi kuitenkin ottelun lopussa, sillä tarvitsin kuusi ottelupalloa (!) omissa syötöissäni, ennen kuin ottelun voittaminen lopulta onnistui. Toki kaveri taikoi jostain monta hienoa ja onnistunutta riskipommia, mikä osaltaan vaikeutti ottelun lopettamista. Lopun tukkoilua lukuun ottamatta matsi oli hyvä aloitus turnaukselle ja samalla paluu pelikentille.

Matsin jälkeen suihku ja venyttely. Yeah, right. Pelkkä suihku riitti ja venyttelyn sijaan söin patongin.

Johtuen kaavion pienuudesta (11 pelaajaa) toinen matsini olikin jo semifinaali. Vastassa oli turnauksen kakkossijoitettu ja tämä pelimies kuului jo P16-rankingin top kymppiin. Lyönnit olivat todella terävät ja varsinkin kämmen lähti erittäin letkeästi. Pelissä oli myös hyvin ideaa ja painoa, joten alusta asti oli selvää, että saan juosta ja pelata omien kykyjen ylärajoilla koko, jos voittoa tosissani hakisin.

Pääsin kuitenkin heti 2-0-johtoon, jonka jälkeen kaveri rentoutui ja sai heti pari murtoa, vaikka johdin molempia syöttöjäni 40-15. Tuo jos mikä syö miestä, mutta suoraan sanottuna kaveri oli myös teloittamassa minua kämmenillään, joten hyväksyin tämän ilman mutinoita. Pystyin rehellisyyden nimissä vain roikkumaan mukana, varsinkin hänen syötöissään. Kun peli oli 4-5 ja kaveri syötti erää himaan sain pari breikkipalloa ja onnistuin lopulta myös murrossa kaverin aavistuksen hermoillessa. Seuraava syöttövuoroni tilanteessa 5-5 olikin sitten erän huonoin. Sain toki onnistuneita ykkösiä sekä varsinaisia namupaikkoja, mutta yksi drive-volley pokalla takapressuun ja kaksi munausta verkolta, joten olin nopeasti jälleen jahtaajana. Sain kuitenkin vielä 5-6-tilanteessa kaksi perättäistä breikkipalloa, mutta poika pelasi ne hienosti ja tie-break jäi haaveeksi. Harmitti, sillä tein niin paljon duunia ja jäin lopulta ilman minkäänlaista palkkaa. Tenniksessä tämä menee tietysti aina näin, mutta aina se vaan jaksaa aavistuksen turhauttaa. Erätauolla rauhassa nautittu banaani kuitenkin lohduttaa. Aina.

Toinen erä oli pelillisesti tasaisempi, mutta tähänkin erään minulle tuli yksi sysimusta syöttövuoro tilanteessa 3-3. Hedmanin Hessu puhuisi seitsemännen geimin magiasta, minä en. Pelasin tuon geimin huolimattomasti ehkä aavistuksen huonolla keskittymisellä. Loppuerässä en onnistunut enää murroissa, joten erä kaverille 6-4 ja samalla siis koko matsi. Seivasin kuitenkin pari matsipalloa omissa syötöissäni 4-5-tilanteessa, joista toinen tuli vieläpä ensimmäisellä ja ainoalla verkkopallollani, jossa pallo nuoli verkkonauhaa ja tippui onnekseni kaverin puolelle. Pelissä roikkumisen ehdottomia edellytyksiä, että jossain vaiheessa käy myös vähän säkä. Oli se sitten matsipallo tai ei.

Taistelin mielestäni hyvin ja heittäytymisestä johtuvat palovammat polvissa sekä kyynärpäissä osoittavat, että yritystä riitti loppuun asti. Paremmalleen ei voi eikä voinut mitään. Se vähän harmittaa, että tämä taisi olla samalla viimeinen mahdollisuus voittaa tämä veijari, joten ensimmäisen erän tie-break olisi ollut hieno kokea ja katsoa, miten olisi käynyt, sillä ensi vuonna voi olla jopa geimit tiukassa tätä peluria vastaan.

Hän meni ja voitti lopulta koko turnauksen, joten onnittelut siitä. Hyvin ja hienosti poika kyllä pelasi koko turnauksen. Pelissä oli selkeästi ideaa ja aseet riittivät hyvin sen toteuttamiseen. Vielä kun verkkopeli paranee, on hän melko lailla valmis astumaan seuraavalle tasolle ja kaltaisillani B-luokan jyrillä pyyhitään sen jälkeen lattioita.

Turnaus oli jälleen kerran hieno kokemus. Loppupeleissä mukanaolo tietysti korreloi tämän asian kanssa aina ja hurjasti. Palkinnoksi miljoonaa taalaa varten tuli miljoonan taalan selkäreppu sekä tukku pisteitä, joten ihan tyhjin käsin ei tarvinnut kotiin lähteä itkua tihrustamaan. Ikä alkaa kuitenkin tekemään tehtäväänsä ja kaksi ottelua per päivä tuntui ja tuntuu ehdottomalta maksimilta, varsinkin jos tempo on tätä luokkaa. Matsin jälkeen tekemättä jäänyt venyttely oli nimittäin päivän isoin virheeni, eikä yksikään niistä missatuista lentolyönneistä. Nyt on tiistai ja olen edelleen täysin jumissa.