Jälkipelit kauden viimeisen Grand Slamin osalta ovat valitettavasti jääneet muiden kiireiden kuten muuton jalkoihin. Jos jotenkin kiteytän oman syyskuuni, niin kiire sekä työ- että kotirintamalla on ollut sanalla sanoen valtaisa. Helppoa muuttoa ei vaan ole olemassa. Ei, vaikka muuttomatka olisi kolme metriä, kuten meidän tapauksessamme oli.
Mutta asiaan. Rafael Nadalin tie US Openin voittoon oli lopulta melko tasainen. Peli loksahteli matkan varrella pala palalta kohdilleen ja kun reitti finaaliin muodostui yhdeksi uran helpoimmista, niin oli melko selvää ettei espanjalainen jätä tällaisia tarjouksia käyttämättä.
Joskus näitä tietysti tulee, mutta kovan työn ja tuskan takana ne suurvoitot silti aina ovat. Joka kerta pitää kuitenkin voittaa, eikä suurvoittajalla ole varaa pelillisiin välipäiviin. Myös paineet ja niiden kestäminen, varsinkin Roger Federerin tiputtua, näyttelivät suurta roolia Nadalin voitossa.
Nadalin otteista US Openissa jäi vähän kaksijakoiset fiilikset. Kun mies sai kaikki sylinterinsä laukkaamaan, oli hän käytännössä pysäyttämätön ja vastustajilta vaadittiin aivan maksimaalisia suorituksia, jotta kyyti ei olisi ollut liian kylmää. Toisaalta juuri paineiden läsnäolo näkyi välillä väkinäisenäkin pelaamisena ja mies rimpuili lähtötelineissään parissa ottelussa erän tai puolitoista. Hän kuitenkin odotti kärsivällisesti paikkojaan hyvään syöttämiseensä nojaten ja taittoi tiukatkin ottelut lopulta itselleen varsin mallikkaasti.
Odotin tästä turnauksesta nuorten esiinmarssia myös Grand Slam-tasolla, mutta sitä ei vieläkään siis saatu. Kun vanhat legendat Nadalin ja Federerin muodossa veivät kauden kaikki Grand Slamit, niin on syytä ihmetellä edelleen heidän hyvyyttään ja sitä miten vaikeaa tähän kastiin on nousta. Tämä ei voi jatkua ikuisesti ja olisin yllättynyt, jos ensi vuonna tämä kaksikko jaksaa samaan malliin tämän vuoden rasitukset huomioiden.