Meidän perheessä tennistä pelaa minun lisäkseni myös 8-vuotias poikamme, jota kaiken lisäksi valmennan. Olen siis jonkin sortin 'tennisisä'.
En ole tekemässä omasta pojastani saati muista valmennettavistani väkipakolla ammattilaisia. Tuskin rahkeenikaan moiseen riittäisivät. Tähtään ensisijassa siihen, että heillä on harrastus, jossa he mielellään käyvät, jossa heillä on kivaa ja jossa he saavat liikuntaa. Jos intoa riittää pidemmälle, katsotaan tilannetta uudestaan. Vastaan valmentajana vain heidän huutoonsa, en kenenkään muun. En omaani enkä vanhempien.
Vanhemman rooli on tukea lasta ja valmentajan rooli on auttaa pelaajaa. Joskus lasta pitää varmasti patistaa treenaamaan tai kisaamaan, mutta perimmäisen motivaation on kummuttava lapsesta itsestään. Uskon, että niin kauan kuin lapsilla on treeneissä kivaa, on yleensä motivaatiotakin. Sen tappaminen olisi suurin munaus mitä voisin isänä tai valmentajana tehdä.
Uusin ulottuvuus tennisisyydessäni on pojan kisaaminen. Samaan aikaan kun Jarkko Nieminen on lopettelemassa pelaamista, on oma poikani aloittamassa sitä. Nyt kun Jarkon matseja ei tarvitse enää jännittää, astuu kuvaan vieläkin kovempi paikka, oman pojan pelit.
Hitto soikoon, millainen riitasointusoundi termillä 'tennisisä' onkaan! Tarinat muuan Mike Agassista sekä monesta, monesta muusta tennisisästä ovat suurelle osalle varmasti tuttuja. Sitä ne ovat myös minulle. Lupaan kuitenkin tässä ja nyt, että en tule seuraamaan vähäisimmässäkään määrin heidän viitoittamaa tietä. Piste.
Tämän täytyy olla mukavaa meille molemmille, niin minulle kuin pojallenikin. Ilon kautta. Aina.
Poikani tennisinnostus alkoi joitakin vuosia sitten, kun hän treeneihin lähtiessäni jäi kyselemään mihin isi menee ja mitä hän siellä tekee. Eräänä treeni-iltana kuuluivat maagiset sanat tyyliin "mäkin haluun!" ja siitä se käytännössä lähti, tuputtamatta. Isänä olen aina avoin lasten liikunnallisille harrastuksille ja lapsemme saavat eri lajeja vapaasti kokeilla, jos niin haluavat. Omat lajit löytyvät ennen pitkää, eikä tässä ole kiire mihinkään.
Pienen tennisseuramme pienessä junioritoiminnassa sattui olemaan tilaa, varsinkin jos tulisin valmennusrinkiin mukaan, joten homma starttasi siitä. Omissa ajatuksissa pyörinyt valmentamisen uudelleen aloittaminen lähes 20 vuoden tauon jälkeen sai välittömästi lisätuulta purjeisiinsa, kun poika alkoi viihtyä treeneissä erinomaisesti.
En tietenkään voi kieltää, etteikö myös yhteinen harrastus oman lapsen kanssa lämmittänyt mieltä hurjasti. On kerrassaan mukavaa harrastaa yhdessä ja ainakin tällä hetkellä tämä on meidän juttu, mutta toki vain yksi niistä ja se on äärimmisen tärkeää.
En ole tekemässä omasta pojastani saati muista valmennettavistani väkipakolla ammattilaisia. Tuskin rahkeenikaan moiseen riittäisivät. Tähtään ensisijassa siihen, että heillä on harrastus, jossa he mielellään käyvät, jossa heillä on kivaa ja jossa he saavat liikuntaa. Jos intoa riittää pidemmälle, katsotaan tilannetta uudestaan. Vastaan valmentajana vain heidän huutoonsa, en kenenkään muun. En omaani enkä vanhempien.
Vanhemman rooli on tukea lasta ja valmentajan rooli on auttaa pelaajaa. Joskus lasta pitää varmasti patistaa treenaamaan tai kisaamaan, mutta perimmäisen motivaation on kummuttava lapsesta itsestään. Uskon, että niin kauan kuin lapsilla on treeneissä kivaa, on yleensä motivaatiotakin. Sen tappaminen olisi suurin munaus mitä voisin isänä tai valmentajana tehdä.
Toki isä on aina isä ja välillä esimerkiksi kikkailu treeneissä menee överiksi tavalla, jota tuskin vieraan valmentajan kanssa välttämättä tapahtuisi. Mutta ainakin vielä näin pienten lasten kanssa positiivisella ja innostavalla fiiliksellä sekä aktiivisella tuntiactionilla fokuksen saa pidettyä pääosin treenissä. Ymmärrän, että tilanne ei välttämättä aina tule jatkumaan samanlaisena, mutta nyt mennään näin ja yritetään mennä myös mahdollisimman pitkään.
Uusin ulottuvuus tennisisyydessäni on pojan kisaaminen. Samaan aikaan kun Jarkko Nieminen on lopettelemassa pelaamista, on oma poikani aloittamassa sitä. Nyt kun Jarkon matseja ei tarvitse enää jännittää, astuu kuvaan vieläkin kovempi paikka, oman pojan pelit.
Kisaamisen osalta olen kuitenkin kuulostellut pojan tuntemuksia ja valmiuksia erittäin tarkalla korvalla, sillä lapset ovat pelaamisen suhteen varsin erilaisia, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa.
Meillä takana on vasta yksi miniturnaus, joten turnauselomme hakee vielä varovaisia ensiaskeleitaan. Omalta osaltani ensimmäiset askeleet olivat onnistuneet, sillä osasin käyttäytyä hillitysti aivan uudenlaisesta jännityksestä ja innostuksesta huolimatta. Totta puhuen olin lähellä tippua ihmetykseltäni penkiltä, sillä poika pelasi paremmin ja isommalla sydämellä kuin kertaakaan treeneissä.
Hienoiseksi yllätyksekseni parin tunnin pelaaminen kehitti pojan peliä todennäköisesti enemmän kuin kuukauden valmennukset. Poikakin vaikutti olleen varsin hyvät hyvin menneiden pelien ansiosta ja saaneensa kuulemma pari ideaa peliinsä tappio-ottelustaan. Omille oivalluksille ja ajatuksille on annettava paljon tilaa. On ymmärrettävä päästää lasta tarpeeksi omilleen heti alusta asti. Tekemään omia valintojaan yksin, kokemaan epäonnistumisia ja onnistumisia ja niin edelleen.
Toistaiseksi omat roolini isänä ja valmentajana ovat pysyneet hyvin sopusoinnussa. Kentällä, treeneihin mennessä ja niistä tullessa hoidetaan valmennuksellisia tennisasioita, eikä niistä kotona juurikaan jauheta. Tennis on vain yksi isä-poikajuttumme ja se on hyvä juuri näin.
Toistaiseksi omat roolini isänä ja valmentajana ovat pysyneet hyvin sopusoinnussa. Kentällä, treeneihin mennessä ja niistä tullessa hoidetaan valmennuksellisia tennisasioita, eikä niistä kotona juurikaan jauheta. Tennis on vain yksi isä-poikajuttumme ja se on hyvä juuri näin.
Hiljattain luin jostain lauseenparren vanhemmuudesta: "oma arkesi on lapsesi lapsuutta." Näin se tosiaan menee. Tehdään siitä siis isinä (ja äiteinä) mahdollisimman antoisa.
Hyvää isänpäivää kaikille!
