Novak Djokovic ilmoitti Rooman Mastersin jälkeen, että miehen uusi valmentaja on Andre Agassi, joka tulee valmentamaan, ainakin osa-aikaisesti, serbiä. Yhteistyö alkoi viime viikolla Ranskan avoimien valmistautumisjaksolla ja itse asiassa jo tänään on mahdollisuus nähdä ensimmäistä kertaa miten yhtälö lähtee liikkeelle, kun Djokovic avaa turnauksensa Garrosin keskuskentällä.
Agassin työlistalla on mielestäni ainakin kolme isoa osa-aluetta.
1) Uskallus pelata aggressiivisesti
Isoin yksittäinen asia, joka Djokovicin pelissä mättää on, aggressiivisuuden puute. Siinä mielessä Agassin valinta on täysosuma, sillä hän, jos kuka, tietää mitä takarajan päältä pelaaminen ja pelin vieminen vaatii. Djokovic ei ole luontaisesti koskaan profiloitunut kovaksi hyökkäyspelaajaksi, mutta näinä vuosina kun mies kenttiä hallitsi, niin myös hän todella omisti takarajan ja dominoi peliä siitä käsin. Otti kaiken ajan vastustajalta pois, löi painavaa ja riittävän pitkää peruslyöntiä ja iski tappavia iskuja niiden päätteeksi tai usein jopa puolustuksesta. Viimeisen vuoden ajan tuo peli on ollut lähinnä muisto vain ja serbi on keskittynyt lyömään keskikaistaa ja odottelemaan vastustajan virhettä. Tämä pelitapa ei varmastikaan kelpaa Agassille, eikä varmasti Djokovicille itselleenkään.
2) Lentopeli
Vuosikausia Djokovicin isoin puute on ollut lentopelissä. Vain voimiensa tunnossa mies on uskaltautunut verkolle palloja päättämään, mutta kovinkaan luontaista osaa verkkopelistä ei ole Djokovicin peliin muodostunut. Aivan kuin hän ei "jaksaisi" lähteä päättämään palloja verkon suuntaan, vaan jättäisi ratkaisut suosiolla takakenttäpelin varaan. Tässä suhteessa hän jää tietysti Roger Federerin, mutta myös Rafael Nadalin varjoon, joka mielellään käy tiputtamassa volleyt painavien peruslyöntien päätteksi etukenttään. Aivan yhtä hyvin samaa voisi käyttää Djokovic, sillä kun peruspelin painavuus löytää entisen tasonsa, niin paikka tähän olisi mitä parhain. Tämä haaste voi olla Agassille kuitenkin melkoinen, sillä jos tässä ei onnistunut Boris Becker, niin miten sen osaisi juurruttaa takakentällä enemmän viihtynyt Agassi?
3) Fysiikka
Tämä voi ehkä kuulostaa hurjalta ja jopa kaukaa haetulta, mutta jos pikkulintuja tai esim. juuri Beckeriä on uskominen, niin Djokovic ei ole treenannut viime vuoden Ranskan jälkeen riittäviä, tai ainakaan samoja määriä kuin piikkipaikalla ollessaan. Voi hyvinkin olla, että tämä heijastelee itseluottamuksen puutokseen. Jos Djokovicillä on vähänkin sellainen tunne, ettei duunia ole riittävästi tehty ja/tai kunto ei ole paras mahdollinen, niin luotto omaan peliin voi olla rajoittunutta, varsinkin kun pelin yksi suurimpia kulmakiviä on raju ja fysiikkaa vaativa puolustuspeli. Historia näistä totaalisista hyytymisistä uran alkuvuosilta on kaikkien muistissa. Agassin oma fysiikkatreenari Gil Reyes voisi olla suureksi avuksi tässä kohtaa, joten voisin kuvitella, että Djokovic ottaa leiritystä Las Vegasin suunnalla hyvinkin pian.
Tärkein asia Djokovicin kohdalla on kuitenkin pelaajan oma motivaatio. Siihen ei Agassi eikä kukaan muukaan superkoutsi pysty vaikuttamaan. Kun menestystä ja täysin ainutlaatuisiakin saavutuksia on tullut monta vuotta jatkuvalla syötöllä, niin vähemmästäkin tietysti nälkä lähtee. Tämä Djokovicin on ratkaistava jotenkin itse. Uusi alku puhtaalta pöydältä uusin kuvoin on mielestäni hyvä alku ja loistava merkki.
Vasurilla on nimestään huolimatta poliittisesti täysin sitoutumaton tennisblogi,
joka käsittelee tennistä niin katsojan, pelaajan, valmentajan kuin yrittäjänkin vinkkelistä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Andre Agassi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Andre Agassi. Näytä kaikki tekstit
05/02/2016
Muotipoliisi: Australian Open 2016
Australian Open antoi luonnollisesti paljon viitteitä tulevan kauden pelillisistä voimasuhteista, mutta myös tennismuodista. Alkuasetelmat muodin osalta ovat seuraavat.
Rafael Nadal. Pikavisiitin Australiaan tehneen Nadalin asukokonaisuus oli viime vuoden asustekimpoilujen (mm. se Garrosin kokosininen smurffiasu) jälkeen varsin solidi esitys. Harmi, että peliesitys (yksikössä) ei ollut asun tasolla.
Jatketaan Nadalista ja hänen hiuksista. Olemme saavuttaneet kirjaimellisesti lakipisteen. Kaljuuntuminen on tosiasia ja ainutta jäljelle jäävää vaihtoehtoa voi tiedustella Andre Agassilta. Tukka pois, Agassi mentoriksi ja peli kuntoon.
Hitit:
Tomas Berdych. Ikuinen muodin uhri on saanut vihdoin päälleen kunnon releet. Uuteen Adidas-pakettiin kuului näköjään myös tyylitaju. Hyvä niin.
Rafael Nadal. Pikavisiitin Australiaan tehneen Nadalin asukokonaisuus oli viime vuoden asustekimpoilujen (mm. se Garrosin kokosininen smurffiasu) jälkeen varsin solidi esitys. Harmi, että peliesitys (yksikössä) ei ollut asun tasolla.
Missit:
Jatketaan Nadalista ja hänen hiuksista. Olemme saavuttaneet kirjaimellisesti lakipisteen. Kaljuuntuminen on tosiasia ja ainutta jäljelle jäävää vaihtoehtoa voi tiedustella Andre Agassilta. Tukka pois, Agassi mentoriksi ja peli kuntoon.
Hihattomat paidat. Auts. Vaikka peli on fyysistä ja keli kuuma, eivät marathon-tyyppiset juoksupaidat sekä NBA-tyyppiset koripallopaidat kuulu tenniskentille. Suurimmat uhrit ovat Grigor Dimitrov ja Nick Kyrgios, joista viimeisellä vieläpä slim fit-aluspaita, joka näytti lähinnä rintaliiveiltä löysän korispaidan alla. Ei näin.
Stan Wawrinkan kokonaisuus. Kirkkaan oranssia ja neonkeltaista??? Haluan vaikkapa ne ruudulliset Roland Garros-shortsit takaisin, mutta en tätä.
Serena Williams ja kokokeltaiset hepeneet. Se on joko kokovalkoinen tai -musta tai värien sopiva sekoitus, mutta ei herranjestas sentään kirkkaan keltainen kokonaisuus!
Stan Wawrinkan kokonaisuus. Kirkkaan oranssia ja neonkeltaista??? Haluan vaikkapa ne ruudulliset Roland Garros-shortsit takaisin, mutta en tätä.
Serena Williams ja kokokeltaiset hepeneet. Se on joko kokovalkoinen tai -musta tai värien sopiva sekoitus, mutta ei herranjestas sentään kirkkaan keltainen kokonaisuus!
No jaa:
Roger Federer: Tennismuodin kestomenestyjän valkoinen pelipaita, jossa vihreä raidoitus on retrohenkisyydessään todella ok, mutta siniset raidat samaan paitaan vihreiden sekaan iskee tv-kuvissa silmään varsin ikävästi. Laskussa muodinkin osalta?
Novak Djokovic. Periaatteessa asiallinen tämäkin, mutta samaa tylsää ja turvallista linjaa vuodesta toiseen. Jotain twistiä tarvittaisiin. Voisi tarttua magiikkana peliinkin.
Novak Djokovic. Periaatteessa asiallinen tämäkin, mutta samaa tylsää ja turvallista linjaa vuodesta toiseen. Jotain twistiä tarvittaisiin. Voisi tarttua magiikkana peliinkin.
05/12/2014
Joulukalenteri #5: TOP5
Viitosluukku paljastaa perinteiseen tyyliinsä top-vitosen.
Loppuvuosi on kaiken maailman listojen ja best of-levyjen aikaa, joten blogissakin on viimeistään nyt vuoden ensimmäisen top5-listan aika. Vuoron saakin henkilökohtainen näkemykseni kaikkien aikojen top5:stä!
Vain se lienee varmaa, että näkemyksiä riittää. Asiaan saadaan tuskin koskaan yhtä kollektiivistä näkemystä. Hyviä perusteluja puolesta ja vastaan löytyy satoja, joten ymmärretään tämä. Moisen listan tekeminen onkin täynnä täysin olematonta viihdearvoa, mutta tehdään se nyt silti.
Loppuvuosi on kaiken maailman listojen ja best of-levyjen aikaa, joten blogissakin on viimeistään nyt vuoden ensimmäisen top5-listan aika. Vuoron saakin henkilökohtainen näkemykseni kaikkien aikojen top5:stä!
Vain se lienee varmaa, että näkemyksiä riittää. Asiaan saadaan tuskin koskaan yhtä kollektiivistä näkemystä. Hyviä perusteluja puolesta ja vastaan löytyy satoja, joten ymmärretään tämä. Moisen listan tekeminen onkin täynnä täysin olematonta viihdearvoa, mutta tehdään se nyt silti.
1) Rafael Nadal
Ensimmäinen ja ainoa kaveri, joka pystyi laittamaan Rogerille hanttiin tämän huippuhetkinään. Absoluuttinen pelitaso lopulta vielä hurjempi kuin Federerillä. Nadalin paras peli voitti Federerin vastaavan jopa ruoholla. Massalla täysin vertaansa vailla. Voitollinen ottelusuhde käytännössä kaikista isoimmista nimistä. Käsittämätön pää. Käsittämätön Pelaaja.
2) Roger Federer
Saavutuksiltaan ykkönen vaikka kaksinpelin olympiakulta uupuukin. Määrä korvaa usein laadun, mutta Federer on myös kauneinta mitä tennis on koskaan nähnyt. Tämän vuoden näyttävät otteet olivat parasta Rogeria aikoihin ja Davis Cup oli hieno kruunu uralle. Pieni inflaatio siitä, että uran alkupuolella todelliset haastajat loistivat poissaolollan. Ei toki ole Federerin vika, vaikka tavallaan onkin. Asetti tason täysin uuteen sfääriin.
3) Novak Djokovic
Melkein väittäisin, että väläyksittäin ollut absoluuttisesti maailman paras ikinä. Kärsii kuitenkin ailahtelevaisuudesta ja siitä, että sortuu prosenttitennikseensä liian usein noustakseen piikkipaikoille minun listallani. Ei ole myöskään tuonut osaltaan peliin mitään täysin uutta kulmaa. Porukan kovin atleetti.
4) Andre Agassi
Hurjat saavutukset aikakaudella, jolloin maailman kärki oli kenties laajin ja tasaisin. Jäi jossain määrin Samprasin varjoon, mutta monipuolisempana kiilaa minun kirjoissani Peten edelle. Toisin kuin Pete, Agassi voitti massallakin ja hän on myös ensimmäinen modernin tenniksen ura-Grand Slamiin yltänyt pelaaja. Vaikka tenniskentän ulkopuoliset ansiot jätetään tässä noteeraamatta sai varmasti enemmän pelaajia lajin pariin kuin väritön Sampras. Niin esityksillään kuin vaikkapa hiuksillaankin (kun niitä vielä oli).
5) Pete Sampras
Habitukseltaan lähes kuollettavan tylsä, mutta tappavan tehokas. Selvisi tiukasta paikasta aina ässällä. Käsittämätön syöttö, eikä se kämmenkään huono ollut. Antoi pelinsä puhua ja kyllähän se puhuikin - 14 Grand Slamia aikana, jolloin haastajia riitti. Silti, ylivertainen vain kovilla kentillä. Okei, sekä ruoholla. Sama peli, kesät talvet.
Mielenkiinnolla lukisin myös teidän listojanne perustelujen kera! Sana on vapaa!
Mielenkiinnolla lukisin myös teidän listojanne perustelujen kera! Sana on vapaa!
14/12/2013
Joulukalenteri #14: Sampras. Pete Sampras.
Neljästoista luukku tuo framille Pete Samprasin, 14 Grand Slamin miehen.
Samprasin saavutukset ovat kiistattomat ja moni puhuikin, osa puhuu vieläkin, hänestä kaikkien aikojen parhaana. Tuli kuitenkin muuan Roger Federer, joka iski Samprasista ohi ensin Grand Slamien määrässä ja sittemmin myös ykkösranking-viikoissa. Samprasin puolustukseksi tässä yhteydessä on kuitenkin nostettava aikakausi, jolla hän pelasi. Todellisia uhkaajia oli koko uran ajan huomattavasti enemmän kuin Federerillä primetimenaan. Heti samaan hengenvetoon on toki todettava se, ettei ole tietenkään Federerin vika, että hän nousi niin paljon muiden yläpuolelle.
Niin tai näin, itsekin arvostan Peten toki korkealle, jos mietitään aina yhtä naiivia "kaikkien aikojen suurinta". Edelle omalla listallani menee kuitenkin muutamia pelaajia, kuten Federer, Rafael Nadal ja Andre Agassi. Tämä lähinnä siksi, että Samprasin massapelaaminen oli sanalla sanoen surkeaa hänen normitasoonsa nähden. Kaikki Grand Slam -voitot tulivat nopeilta alustoilta. Roland Garrosin rekordi on oikeastaan masentava muihin Grand Slameihin verrattuna - yksi semifinaali ja kolme puolivälierää.
Ura Grand Slam on saavutuksena ehdottomasti yksi hienoimpia, sillä se kertoo paljon pelaajan kyvystä mukautua erilaisille alustoille ja olosuhteisiin. Siksi pelkkä määrä ei aina ratkaise suurinta.
Samprasin saavutukset ovat kiistattomat ja moni puhuikin, osa puhuu vieläkin, hänestä kaikkien aikojen parhaana. Tuli kuitenkin muuan Roger Federer, joka iski Samprasista ohi ensin Grand Slamien määrässä ja sittemmin myös ykkösranking-viikoissa. Samprasin puolustukseksi tässä yhteydessä on kuitenkin nostettava aikakausi, jolla hän pelasi. Todellisia uhkaajia oli koko uran ajan huomattavasti enemmän kuin Federerillä primetimenaan. Heti samaan hengenvetoon on toki todettava se, ettei ole tietenkään Federerin vika, että hän nousi niin paljon muiden yläpuolelle.
Niin tai näin, itsekin arvostan Peten toki korkealle, jos mietitään aina yhtä naiivia "kaikkien aikojen suurinta". Edelle omalla listallani menee kuitenkin muutamia pelaajia, kuten Federer, Rafael Nadal ja Andre Agassi. Tämä lähinnä siksi, että Samprasin massapelaaminen oli sanalla sanoen surkeaa hänen normitasoonsa nähden. Kaikki Grand Slam -voitot tulivat nopeilta alustoilta. Roland Garrosin rekordi on oikeastaan masentava muihin Grand Slameihin verrattuna - yksi semifinaali ja kolme puolivälierää.
Ura Grand Slam on saavutuksena ehdottomasti yksi hienoimpia, sillä se kertoo paljon pelaajan kyvystä mukautua erilaisille alustoille ja olosuhteisiin. Siksi pelkkä määrä ei aina ratkaise suurinta.
01/03/2013
Valmentajaprojekti alkaa
Kirjoitin vuodenvaihteen tienoilla siitä, että tänä vuonna realisoitunee ainakin yksi pitkään suunnittelemani projekti eli kouluttautuminen tennisvalmennuksen saralla. Vaikka ensimmäisiä hapuilevia askeleita apuohjaajana on jo muutaman kuukauden ajan otettu, niin nyt on tullut se hetki, jolloin varsinaiset koulutukset lähtevät liikkeelle. Tennisohjaajakurssin ensimmäinen lähijakso on huomenna lauantaina.
Kerrotaanpa hieman taustaa projektilleni menemällä vaikkapa ihan alkuun. Eli, aloitin tenniksen 9-vuotiaana, kun syntymäkaupungissani Kankaanpäässä järjestettiin tenniksen alkeiskurssi. Puhutaan kesästä 1984, joten ensi vuonna on selkästi juhlavuosi! Laji vei kertaheitolla mukanaan ja pian mukaan tulivat valmennukset, kisat ja niin edelleen, mutta vielä siis pelaajan roolissa.
Jossain vaiheessa 90-luvun alkupuolella kävin silloisen järjestelmän mukaisia valmennuskoulutuksia myös itse. Taisivat kulkea nimillä C-perusosa, C-lajiosa, B-perusosa ja niin edelleen, mutta noihin mainittuihin ne taisivat osaltani jäädäkin, kun tuli opiskeluja ja inttiä ynnä muuta. Itse asiassa koko laji jäi vuosiksi pahaan, pahaan paitsioon. Silloisista vähäisistä valmennuksista jäi kuitenkin kiva maku tai sitten aika on kullannut muistoja urakalla.
Kun järkeni 2000-luvulle tultaessa selvisi ja pääsin pääkaupunkiseudulla mukavasti takaisin lajin pariin, niin oli jotenkin itsestään selvää, että jatkaisin pelaamisen ohessa myös valmentamisia, kun aika ja paikka olisi oikea. Aika alkoi olla kypsä jo noin 6-7 vuotta sitten, mutta perhepoliittiset ratkaisut siirsivät jälleen projektin alkua. Hyvä kun ehti omat pelit pelaamaan.
Nyt kun aika siis vihdoin koittaa, olen täynnä intoa. Pientä lisämaustetta tähän kaikkeen tuo se, että poikani on mukana tuossa ryhmässä, jossa olen apuohjaajana muutaman kuukauden heilunut. Ja koska tiedän, mitä ajattelet juuri nyt, niin muutama sana eli a) poika on vinkunut kentälle itse ja b) kyllä, minäkin olen lukenut Andre Agassin kirjan, enkä TO-DEL-LA-KAAN lähde tekemään samoja temppuja saati virheitä kuin Mike Agassi.
Poika saa pelata tai olla pelaamatta, kunhan saan itse valmentaa. Totta kai kannustan lapsiani liikunnan pariin, mutta loppupeleissä on kuitenkin aivan se ja sama, mikä se oikea laji on. Pääasia, että on jokin kiva harrastus ja mukavia kavereita, niin kuin klisee kuuluu, mutta näin se vain on.
En kiellä, etteikö tämä kuvio tarjoa myös mukavaa isä-poika-tekemistä, josta ainakin itse nautin suunnattomasti. Ja ainakin vielä veijarimmekin vaikuttaisi kentällä viihtyvän.
Mutta, takaisin valmentamiseen. Vielä en ole sen kummempia teesejäni alkanut valmennuksen suhteen miettimään, yhtä lukuunottamatta. Voit lukea sen täältä. Olkoon miten Nuorta Suomea tahansa, mutta kyllä homman tulee olla mahdollisimman pitkään myös hauskaa. Mieluiten aina.
Mitä sitten ohjaajakoulutukselta haen?
Ennen kaikkea niitä valmiuksia, joilla hyvä tennistunti vedetään ja joiden avulla valmennettavat kokevat kehittyvänsä. Juuri ne pienetkin kehitysaskeleet, mitä tähän mennessä olen nähnyt, lämmittävät mieltä vähintään yhtä paljon kuin hyvä otteluvoitto. Moinen palkitsevuus on varmasti tämän jutun se juttu, johon minäkin koukutun.
Lisäksi haluan vastauksia niihin käytännön kysymyksiin, joita mietin tunnin aikana kymmeniä kertoja. Siitäkin huolimatta, että tuntisuunnitelma on etukäteen mietitty ja kirkkaana mielessä eli
Kerrotaanpa hieman taustaa projektilleni menemällä vaikkapa ihan alkuun. Eli, aloitin tenniksen 9-vuotiaana, kun syntymäkaupungissani Kankaanpäässä järjestettiin tenniksen alkeiskurssi. Puhutaan kesästä 1984, joten ensi vuonna on selkästi juhlavuosi! Laji vei kertaheitolla mukanaan ja pian mukaan tulivat valmennukset, kisat ja niin edelleen, mutta vielä siis pelaajan roolissa.
Jossain vaiheessa 90-luvun alkupuolella kävin silloisen järjestelmän mukaisia valmennuskoulutuksia myös itse. Taisivat kulkea nimillä C-perusosa, C-lajiosa, B-perusosa ja niin edelleen, mutta noihin mainittuihin ne taisivat osaltani jäädäkin, kun tuli opiskeluja ja inttiä ynnä muuta. Itse asiassa koko laji jäi vuosiksi pahaan, pahaan paitsioon. Silloisista vähäisistä valmennuksista jäi kuitenkin kiva maku tai sitten aika on kullannut muistoja urakalla.
Kun järkeni 2000-luvulle tultaessa selvisi ja pääsin pääkaupunkiseudulla mukavasti takaisin lajin pariin, niin oli jotenkin itsestään selvää, että jatkaisin pelaamisen ohessa myös valmentamisia, kun aika ja paikka olisi oikea. Aika alkoi olla kypsä jo noin 6-7 vuotta sitten, mutta perhepoliittiset ratkaisut siirsivät jälleen projektin alkua. Hyvä kun ehti omat pelit pelaamaan.
Nyt kun aika siis vihdoin koittaa, olen täynnä intoa. Pientä lisämaustetta tähän kaikkeen tuo se, että poikani on mukana tuossa ryhmässä, jossa olen apuohjaajana muutaman kuukauden heilunut. Ja koska tiedän, mitä ajattelet juuri nyt, niin muutama sana eli a) poika on vinkunut kentälle itse ja b) kyllä, minäkin olen lukenut Andre Agassin kirjan, enkä TO-DEL-LA-KAAN lähde tekemään samoja temppuja saati virheitä kuin Mike Agassi.
Poika saa pelata tai olla pelaamatta, kunhan saan itse valmentaa. Totta kai kannustan lapsiani liikunnan pariin, mutta loppupeleissä on kuitenkin aivan se ja sama, mikä se oikea laji on. Pääasia, että on jokin kiva harrastus ja mukavia kavereita, niin kuin klisee kuuluu, mutta näin se vain on.
En kiellä, etteikö tämä kuvio tarjoa myös mukavaa isä-poika-tekemistä, josta ainakin itse nautin suunnattomasti. Ja ainakin vielä veijarimmekin vaikuttaisi kentällä viihtyvän.
Mutta, takaisin valmentamiseen. Vielä en ole sen kummempia teesejäni alkanut valmennuksen suhteen miettimään, yhtä lukuunottamatta. Voit lukea sen täältä. Olkoon miten Nuorta Suomea tahansa, mutta kyllä homman tulee olla mahdollisimman pitkään myös hauskaa. Mieluiten aina.
Mitä sitten ohjaajakoulutukselta haen?
Ennen kaikkea niitä valmiuksia, joilla hyvä tennistunti vedetään ja joiden avulla valmennettavat kokevat kehittyvänsä. Juuri ne pienetkin kehitysaskeleet, mitä tähän mennessä olen nähnyt, lämmittävät mieltä vähintään yhtä paljon kuin hyvä otteluvoitto. Moinen palkitsevuus on varmasti tämän jutun se juttu, johon minäkin koukutun.
Lisäksi haluan vastauksia niihin käytännön kysymyksiin, joita mietin tunnin aikana kymmeniä kertoja. Siitäkin huolimatta, että tuntisuunnitelma on etukäteen mietitty ja kirkkaana mielessä eli
- miten ja missä havainnollistan suorituksen?
- missä oppilaiden on parasta katsella sitä?
- miten käytän ääntäni?
- miten opetan/selitän lyöntiä niin, että kaikki ymmärtää?
- miten komennan (jos ja) kun jätkät alkaa kimpoilemaan pitkin seiniä?
- miten pitkään yhtä harjoitusta kannattaa treenata?
- ja niin edelleen...
Pohdittavaa on siis paljon vaikkei kyseessä mikään avaruustiede olekaan. Kaiken tämän lisäksi lajia on syytä pohtia monelta kantilta myös kentän ulkopuolella. Esimakua onkin tullut suollettua vuoden päivät tämän blogin muodossa, joka seuraa myös tätä tämän kevään ykkösprojektiani suhteellisen tiiviisti. Pysykää siis kuulolla!
PS. Kurssi alkaa ilmeisen tiukasti, sillä heti kärkeen tarjoillaan joku kuulustelu ennakkomateriasta. Aikamoista. Täytyypä lukaista. Hyvää viikonloppua kaikille!
 |
| Ennakkomateriaali. |
15/02/2013
Lähes pakollinen Lance-kommentti
Lance Armstrong astui muutama viikko sitten ulos kaapista kertomalla Oprahille sekä miljardille muulle uteliaalle koko totuuden ja vain totuuden pyöräilystään ja pyöräilystä ylipäätään. Olihan se aikamoista. Ulosastumista ennen YLEllä esitetty Lance-dokkari antoi jo esimakua tulevasta, mutta eipä voi kuin ihmetellä maailman menoa.
Lapsen uskoni puhtaaseen urheiluun on mennyt jo aikapäiviä sitten, varsinkin kestävyysurheilun osalta, mutta en kiellä, etteivätkö epäilykset olisi viime vuosina alkaneet hiipiä mieleen myös lajeista rakkaimman osalta.
Pelaajat ja välineet ovat kehittyneet, kentät ovat hidastuneet, kausi kestää ikuisuuden ja matkustamista on vähintäänkin hurjasti, mutta ukot ne vaan jaksaa. Päivästä ja vuodesta toiseen. Kausien väliin vajaa kuukauden lepo ja taas mennään.
Pelejä on turnausviikkoina vähintään joka toinen päivä ja palloa saatetaan hakata useitakin tunteja. Palautumisen täytyy olla maksimaalista, jotta iskukyky säilyy seuraavaan otteluun, oli edellinen ottelu miten pitkä tahansa.
Tennis alkaakin olemaan jo aikamoista kestävyysurheilua, joten houkutus on ainakin suuri.
Huhuja ja kaiken maailman salaliittoteorioitahan ovat netit pullollaan, mutta mikä on lopulta totuus? Suojeleeko esimerkiksi ATP pelaajiaan ja tähtiään, kuten ilmeisesti pyöräilyliitto Armstrongia?
Eihän se kieltämättä hyvältä näytä, kun esimerkiksi Agassin huumesekoilu painettiin aikoinaan villaisella ja oltiin ikään kuin hys hys. Pieni "loukkaantumistauko" riitti. Gasquetin kokaiinitkin selitettiin (ja uskottiin) kuuman miamilaisen yökiitäjän suudelmalla ja pelit jatkui pienen karenssin jälkeen. Ja nuokin "käryt" tulivat tavallaan viihdedopingista, huumeista.
Eikö tenniksessä todellakaan ole muunlaista doping-ongelmaa? Muutama hassu käry joiltain neverbeeneiltä ja siinä se? Hullunkurisinta tässä lienee se, että pelaajat itsekin valittavat, ettei heitä testata tarpeeksi. Varsinkaan verestä.
Ei sorruta näyttöjen puutteessa kuitenkaan spekulointiin, mutta kyllähän tämäkin meno välillä jaksaa ihmetyttää. Jotain hyvääkin ATP on sentään asian ehkäisemiseksi tehnyt, sillä entistä pidempi lepo kausien väliin on tuloillaan jo tällä kaudella. Järkevää ja ennaltaehkäisevää olisi lopettaa Grand Slamien pitkät ratkaisuerät välittömästi. Eihän matsien eeppisyys saa olla eränumeroista kiinni.
Onneksi tenniksessä edelleen vaikuttaa valtavasti myös muut tekijät, kuten taito ja paineensietokyky. Pelisilmää ei voi ostaa, eikä käsittääkseni korvien väliäkään.
Keskustelu on avattu. Mitä mieltä?
Lapsen uskoni puhtaaseen urheiluun on mennyt jo aikapäiviä sitten, varsinkin kestävyysurheilun osalta, mutta en kiellä, etteivätkö epäilykset olisi viime vuosina alkaneet hiipiä mieleen myös lajeista rakkaimman osalta.
Pelaajat ja välineet ovat kehittyneet, kentät ovat hidastuneet, kausi kestää ikuisuuden ja matkustamista on vähintäänkin hurjasti, mutta ukot ne vaan jaksaa. Päivästä ja vuodesta toiseen. Kausien väliin vajaa kuukauden lepo ja taas mennään.
Pelejä on turnausviikkoina vähintään joka toinen päivä ja palloa saatetaan hakata useitakin tunteja. Palautumisen täytyy olla maksimaalista, jotta iskukyky säilyy seuraavaan otteluun, oli edellinen ottelu miten pitkä tahansa.
Tennis alkaakin olemaan jo aikamoista kestävyysurheilua, joten houkutus on ainakin suuri.
Huhuja ja kaiken maailman salaliittoteorioitahan ovat netit pullollaan, mutta mikä on lopulta totuus? Suojeleeko esimerkiksi ATP pelaajiaan ja tähtiään, kuten ilmeisesti pyöräilyliitto Armstrongia?
Eihän se kieltämättä hyvältä näytä, kun esimerkiksi Agassin huumesekoilu painettiin aikoinaan villaisella ja oltiin ikään kuin hys hys. Pieni "loukkaantumistauko" riitti. Gasquetin kokaiinitkin selitettiin (ja uskottiin) kuuman miamilaisen yökiitäjän suudelmalla ja pelit jatkui pienen karenssin jälkeen. Ja nuokin "käryt" tulivat tavallaan viihdedopingista, huumeista.
Eikö tenniksessä todellakaan ole muunlaista doping-ongelmaa? Muutama hassu käry joiltain neverbeeneiltä ja siinä se? Hullunkurisinta tässä lienee se, että pelaajat itsekin valittavat, ettei heitä testata tarpeeksi. Varsinkaan verestä.
Ei sorruta näyttöjen puutteessa kuitenkaan spekulointiin, mutta kyllähän tämäkin meno välillä jaksaa ihmetyttää. Jotain hyvääkin ATP on sentään asian ehkäisemiseksi tehnyt, sillä entistä pidempi lepo kausien väliin on tuloillaan jo tällä kaudella. Järkevää ja ennaltaehkäisevää olisi lopettaa Grand Slamien pitkät ratkaisuerät välittömästi. Eihän matsien eeppisyys saa olla eränumeroista kiinni.
Onneksi tenniksessä edelleen vaikuttaa valtavasti myös muut tekijät, kuten taito ja paineensietokyky. Pelisilmää ei voi ostaa, eikä käsittääkseni korvien väliäkään.
Keskustelu on avattu. Mitä mieltä?
13/06/2012
Hajaheittoja, Roland Garros 2012, osa IV
Kirjoitussarjassa 'Hajaheittoja' roiskitaan silmät auki asiaan ja varsinkin sen viereen.
Roland Garrosin päätyttyä vielä viimeiset hajaheitot.
***
Rafan itku, tai ainakin kyynelehtiminen, heti matsin päätyttyä. Nadal ja itku samassa lauseessa? Mitä ihmettä, tähänkö ollaan tultu? Nyt uidaan jo syvissä vesissä. Mestaruudet alkavat painamaan selvästi liikaa henkisellä tasolla. Joitakin vuosia sitten näin kävi Rogerille, nyt Nadalille. Enää puuttuu se, että aletaan pillittämään finaalitappioita. Siinä vaiheessa miehessä kuin miehessä on Grand Slamejä jäljellä enää yksi. Korkeintaan kaksi. Pettämätön kyynel-barometri kertoo, että nyt niitä on jäljellä korkeintaan 3-5 kappaletta.
***
Toinen pomminvarma merkki alamäen alkamisesta: pelaajan vaatemerkki lanseeraa mestarille oman logon. Näin kävi Rogerille (RF), näin kävi Tigerille (TW) ja näin on käymässä Nadalille... Toro toro vaan sinnekin.
***
Suuren (?) suosion saavuttanut vasurilla-gallup osoitti lukijoiden asiantuntevuuden: peräti 71 % (12 henkilöä) veikkasi Nadalin kannun oikein. Kolme veikkaajaa ennakoi niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana ollutta Novak Slamiä. Sitten on vielä ne kaksi puusilmää (todennäköisesti Jukka L. ja Kim Ö.), jotka Roger-sokeudessaan veikkasivat Rogerin 17. Grand Slam -voittoa.
Onnittelut voittajille! Palkinnoksi halukkaille blogistin vasurimyllyä hintaan 30 eur/tunti.
***
Turnauksen ja sateiden lomassa näki väkisin mainoksia. Silmiin pisti muun muassa Andre "I hated tennis" Agassi perheineen kellofirman mainoksessa: "It's time to make your dreams come true". Lässyn lässyn ja amerikkahymyt päälle. Why, oh why, Andre? Ihanaa, että aika muuttaa ihmistä, mutta että tenniskapinallisesta tällaiseen lässyttelyyn. Enpä nähnyt 90-luvulla tämän tulevan.
***
Varsin mukavaa, että EM-futis on kaiken tämän jälkeen taas täällä. Vaimokin tykkää :-)
Nyt on kuitenkin hyvä hetki vetää vähän henkeä huipputenniksestä eli nyt vähän futista ja/tai persettä ylös sohvalta ja kentille siitä! Kesäkelit ovat vihdoin saapuneet.
Roland Garrosin päätyttyä vielä viimeiset hajaheitot.
***
Rafan itku, tai ainakin kyynelehtiminen, heti matsin päätyttyä. Nadal ja itku samassa lauseessa? Mitä ihmettä, tähänkö ollaan tultu? Nyt uidaan jo syvissä vesissä. Mestaruudet alkavat painamaan selvästi liikaa henkisellä tasolla. Joitakin vuosia sitten näin kävi Rogerille, nyt Nadalille. Enää puuttuu se, että aletaan pillittämään finaalitappioita. Siinä vaiheessa miehessä kuin miehessä on Grand Slamejä jäljellä enää yksi. Korkeintaan kaksi. Pettämätön kyynel-barometri kertoo, että nyt niitä on jäljellä korkeintaan 3-5 kappaletta.
***
Toinen pomminvarma merkki alamäen alkamisesta: pelaajan vaatemerkki lanseeraa mestarille oman logon. Näin kävi Rogerille (RF), näin kävi Tigerille (TW) ja näin on käymässä Nadalille... Toro toro vaan sinnekin.
***
Suuren (?) suosion saavuttanut vasurilla-gallup osoitti lukijoiden asiantuntevuuden: peräti 71 % (12 henkilöä) veikkasi Nadalin kannun oikein. Kolme veikkaajaa ennakoi niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana ollutta Novak Slamiä. Sitten on vielä ne kaksi puusilmää (todennäköisesti Jukka L. ja Kim Ö.), jotka Roger-sokeudessaan veikkasivat Rogerin 17. Grand Slam -voittoa.
Onnittelut voittajille! Palkinnoksi halukkaille blogistin vasurimyllyä hintaan 30 eur/tunti.
***
Turnauksen ja sateiden lomassa näki väkisin mainoksia. Silmiin pisti muun muassa Andre "I hated tennis" Agassi perheineen kellofirman mainoksessa: "It's time to make your dreams come true". Lässyn lässyn ja amerikkahymyt päälle. Why, oh why, Andre? Ihanaa, että aika muuttaa ihmistä, mutta että tenniskapinallisesta tällaiseen lässyttelyyn. Enpä nähnyt 90-luvulla tämän tulevan.
***
Varsin mukavaa, että EM-futis on kaiken tämän jälkeen taas täällä. Vaimokin tykkää :-)
Nyt on kuitenkin hyvä hetki vetää vähän henkeä huipputenniksestä eli nyt vähän futista ja/tai persettä ylös sohvalta ja kentille siitä! Kesäkelit ovat vihdoin saapuneet.
12/01/2012
Federer - lopun alun jälkeen
Viimeisenä tämän vuoden neljästä suurimmasta pelimiehestä blogitilaa annetaan ansaitusti 16-kertaiselle Grand Slam -voittajalle, Roger Federerille. Mies ei liiemmälti esittelyjä kaipaa. Ylisanatkin ovat loppuneet jo muutamia vuotta sitten.
Tartutaankin heti tähän. Ne eivät ole loppuneet välttämättä siksi, etteikö niitä olisi ollut vielä jäljellä, vaan siksi, ettei niihin ole ollut juurikaan tarvetta. Vai väittääkö joku, että yksi Grand Slam -voitto viimeisen kahden vuoden ajalta olisi tälle miehelle loistava suoritus?
Olisi jo vanha uutinen väittää nykytilaa 'lopun aluksi'. Olemme vähintäänkin 'lopun keskivaiheilla'. Varsinkin jos mietitään tätä menestyksen näkökulmasta ja nimenomaan Grand Slam -tasolla.
On monia syitä siihen, miksi tähän on päädytty. Ikä olisi yksi ilmiselvimmistä, mutta miten se näkyy Rogerin pelissä? Väitän, että eipä paljon mitenkään. Vielä. Lyönnithän ovat edelleen ja tulevat myös aina olemaan tappavan tehokkaita. Karvapallon lyöminen on hänelle niin luonnollista kuin olla voi. Lyönnit ovatkin vaivattomuudellaan aivan loistavaa opetusmateriaa kaikissa maailman tennisoppaissa ja -videoissa vielä pitkään.
Se on kuitenkin varmaa, että ikä alkaa jossain vaiheessa näkyä hänen liikkumisessaan. Ehkä se aavistuksen jo näkyykin nurkkiin menemisissä ja menemättömyyksissä. Tämä ei kuitenkaan vielä ole kohtaloksi, sillä eihän Federerin peli ole koskaan perustunut liikkumiseen, vaikka se silmiä hivelevää onkin. Tässä suhteessa miestä voisi verrata vaikkapa Andre Agassiin, joka vanhoilla töppöjaloillaan vei viimeisen Grand Slaminsa hieman alle 33-vuotiaana ja pari vuotta myöhemmin oli vielä ikämiesikäisenä US Openin finaalissa, häviten juuri Federerille, joka täyttää tänä vuonna 31 vuotta. Andrekin oli nimenomaan pallonlyöjä. Liikkeessään hän ei kuitenkaan koskaan ollut lähelläkään Federerin tasoa.
Tason tippumiseen tai ehkä paremminkin Grand Slam -voittojen vähyyteen viime vuosina onkin ikää enemmän vaikuttanut se, että hänen pelistään on onnistuttu löytämään ne heikkoudet ja yksi ilmiselvä puute. Heikkoudet hänen pelistään paljastuivat niissä monissa otteluissa Rafael Nadalia vastaan.
Nadalin hurjasti ykäkierteinen vasurikämmen pommitti valtavasti Federerin rystyä, jota hän joutuikin lyömään yhden käden rystylyöjäksi luonnottoman korkealta. Tämä vielä korostui kun hän yritti lyödä sitä omalla luonnollisella pelipaikallaan lähellä takarajaa. Massalla tämä toimi korkean pompun takia välittömästi ja muilla alustoilla hieman myöhemmin. Ennen pitkää näissä finaaleissa seurattiin muun muassa sitä, miten pitkään Federerin rysty tällä kertaa kestää. Joskus se kesti koko ottelun, useimmiten ei. Rogerin alakierteinen rysty on toki lajin parhaita ja varmimpia sekin, mutta sillä ei voiteta otteluita. Kun yläkierteinen rysty hajoaa ja mailankehä kolisee, ottelu on käytännössä ohi. Monesti minua ihmetyttikin, miksi Roger ei onnistunut millään kääntämään peliä siten, että hän olisi se, joka lyö kämmentä ja Nadal rystyä. Tuo olisi voinut olla se voittava kaava tai ainakin yksi sen muuttujista Nadalin lyömiseksi, kuten Djokovic viime vuonna osoitti.
Sitten siihen mainitsemaani puutteeseen. Vaikka Federer on lähes täydellinen pelaaja, hänen puolustuspelaamisensa ei ole millään muotoa ollut koskaan hänen hyökkäyspelinsä tasolla, jolla hän vie ihailtavalla tavalla otteluita eteenpäin. Mutta nykypäivänä ei pärjää pelkästään hyvin hyökkäämällä. On pakko osata myös puolustaa. Katsokaa vaikkapa Djokovicia ja Nadalia, Murraysta puhumattakaan. Toki Federer saattaa puolustaessaan tehdä monta kertaa kaudessa maagisia sirkustemppuja iskemällä vaikkapa vastustajan iskulyöntiin iskulyönnin (incredible part one) tai vaikkapa lyömällä ohituslyönnin jalkojensa välistä (incredible part two.. and three.. and four). Mutta. Valitettavasti puolustaminen on myös raakaa työtä, ei sirkustemppuja. Tänä päivänä puolustuspelaaminen on parhaimmillaan hyökkäämistä pahoistakin paikoista. Edellä mainitut herrat saavat puolustaessaan pallot kerta toisensa jälkeen painavana takaisin peliin, joista osa avaa hyökkäyspaikan saman tien. Voidaanko samaa sanoa Rogerista? Ei voida.
Hän oli niin monta vuotta selkeä ykköspelaaja ja sai keskittyä puhtaasti hyökkäyspelinsä kehittämiseen, että siinä huumassa puolustuspelaamisen kehittäminen ei ollut varmaan edes listoilla. Ja miksi olisi ollutkaan. Ennen Nadalia kukaan ei ollut ahdistellut häntä tosissaan. Roddickit, hewittit, davidenkot, nalbandianit ynnä muut olivat tiukan paikan tullen useimmiten paperia. Tämä on toisaalta voinut koitua hänen kohtalokseen myös positiivisessa mielessä. Hän on välttynyt pahoilta loukkaantumisilta ja pystyy edelleen, miehen iässä, haastamaan nuorempiaan. Fyysistä kuormitusta ei ole samalla tavoin kertynyt.
Jotenkin tämä kaikki on myös heijastunut aina hänen pelilliseen identiteettiin. Hän on ollut erittäin hyvä front-runner, joka johtaessaan vie ottelut murhaavasti voittoon asti. Tällöin hän onnistuu lähes poikkeuksetta parantamaan omaa peliään ja itsevarmuuttaan otteluiden aikana. Toki viime vuonna hän hävisi ensimmäistä kertaa urallaan ottelun, jota hän johti erin 2-0. Tämä tapahtui itse asiassa kahdesti, Wimbledonin neljännesvälierissä ja US Openin semifinaalissa. Mistä tämä sitten kertoo, voi olla jo toinen tarina. Tai sitten se onkin se kaikille tuttu tarina, ikä ei tule yksin, fysiikka pettää ja niin edelleen. Jahtaajana hän ei ole samalla tasolla, vaan kokee ehkä enemmän painetta saavuttamatta jäämisistä. Tämä kulminoitui mielestäni loistavasti vuonna 2009 Ranskan avoimissa, kun hän vihdoin voitti puuttuneen Grand Slaminsa. Voittopuheessaan hän tokaisi, ettei tämän jälkeen tunne painetta enää koskaan. Yhtään mistään.
Entä sitten tuleva kausi? Mailaa, tai ainakin mailan maaleja, on vaihdettu ja viime vuosi todennäköisesti nollattu. Loppuvuotta lukuun ottamatta, sillä hallikausi sujui loistavasti. Sen päälle on hyvä rakentaa varsinkin itseluottamus ja miksei koko peli. Tänä vuonna jos koskaan kaudessa riittää kiihoketta varmasti Federerillekin, sillä Wimbledonia parempaa mahdollisuutta ja paikkaa olympialaisille mies ei olisi voinut toivoa, ellei sisäkenttiä lasketa. Olympialaisten kultamitali kaksinpelistä olisi hieno saavutus hänellekin.
Väittäisin kuitenkin, että Federerin, vanhan kuninkaan, viimeiset linnakkeet ovatkin juuri nuo syksyn nopeat ja stabiilit sisäalustat ja halliolosuhteet, joilla hän pärjännee halutessaan vielä joitakin vuosia. Grand Slam voitot sen sijaan saattaa olla pahimmassa tapauksessa jo nähty. Hänhän usein siteeraa itseään ja sanoo kuinka peräkkäiset ottelut eivät ole sukua keskenään, mutta miten on kausien laita? Ainakin kaksi viimeistä kautta ovat lähes identtisiä kaksosia.
Tartutaankin heti tähän. Ne eivät ole loppuneet välttämättä siksi, etteikö niitä olisi ollut vielä jäljellä, vaan siksi, ettei niihin ole ollut juurikaan tarvetta. Vai väittääkö joku, että yksi Grand Slam -voitto viimeisen kahden vuoden ajalta olisi tälle miehelle loistava suoritus?
Olisi jo vanha uutinen väittää nykytilaa 'lopun aluksi'. Olemme vähintäänkin 'lopun keskivaiheilla'. Varsinkin jos mietitään tätä menestyksen näkökulmasta ja nimenomaan Grand Slam -tasolla.
On monia syitä siihen, miksi tähän on päädytty. Ikä olisi yksi ilmiselvimmistä, mutta miten se näkyy Rogerin pelissä? Väitän, että eipä paljon mitenkään. Vielä. Lyönnithän ovat edelleen ja tulevat myös aina olemaan tappavan tehokkaita. Karvapallon lyöminen on hänelle niin luonnollista kuin olla voi. Lyönnit ovatkin vaivattomuudellaan aivan loistavaa opetusmateriaa kaikissa maailman tennisoppaissa ja -videoissa vielä pitkään.
Se on kuitenkin varmaa, että ikä alkaa jossain vaiheessa näkyä hänen liikkumisessaan. Ehkä se aavistuksen jo näkyykin nurkkiin menemisissä ja menemättömyyksissä. Tämä ei kuitenkaan vielä ole kohtaloksi, sillä eihän Federerin peli ole koskaan perustunut liikkumiseen, vaikka se silmiä hivelevää onkin. Tässä suhteessa miestä voisi verrata vaikkapa Andre Agassiin, joka vanhoilla töppöjaloillaan vei viimeisen Grand Slaminsa hieman alle 33-vuotiaana ja pari vuotta myöhemmin oli vielä ikämiesikäisenä US Openin finaalissa, häviten juuri Federerille, joka täyttää tänä vuonna 31 vuotta. Andrekin oli nimenomaan pallonlyöjä. Liikkeessään hän ei kuitenkaan koskaan ollut lähelläkään Federerin tasoa.
Tason tippumiseen tai ehkä paremminkin Grand Slam -voittojen vähyyteen viime vuosina onkin ikää enemmän vaikuttanut se, että hänen pelistään on onnistuttu löytämään ne heikkoudet ja yksi ilmiselvä puute. Heikkoudet hänen pelistään paljastuivat niissä monissa otteluissa Rafael Nadalia vastaan.
Nadalin hurjasti ykäkierteinen vasurikämmen pommitti valtavasti Federerin rystyä, jota hän joutuikin lyömään yhden käden rystylyöjäksi luonnottoman korkealta. Tämä vielä korostui kun hän yritti lyödä sitä omalla luonnollisella pelipaikallaan lähellä takarajaa. Massalla tämä toimi korkean pompun takia välittömästi ja muilla alustoilla hieman myöhemmin. Ennen pitkää näissä finaaleissa seurattiin muun muassa sitä, miten pitkään Federerin rysty tällä kertaa kestää. Joskus se kesti koko ottelun, useimmiten ei. Rogerin alakierteinen rysty on toki lajin parhaita ja varmimpia sekin, mutta sillä ei voiteta otteluita. Kun yläkierteinen rysty hajoaa ja mailankehä kolisee, ottelu on käytännössä ohi. Monesti minua ihmetyttikin, miksi Roger ei onnistunut millään kääntämään peliä siten, että hän olisi se, joka lyö kämmentä ja Nadal rystyä. Tuo olisi voinut olla se voittava kaava tai ainakin yksi sen muuttujista Nadalin lyömiseksi, kuten Djokovic viime vuonna osoitti.
Sitten siihen mainitsemaani puutteeseen. Vaikka Federer on lähes täydellinen pelaaja, hänen puolustuspelaamisensa ei ole millään muotoa ollut koskaan hänen hyökkäyspelinsä tasolla, jolla hän vie ihailtavalla tavalla otteluita eteenpäin. Mutta nykypäivänä ei pärjää pelkästään hyvin hyökkäämällä. On pakko osata myös puolustaa. Katsokaa vaikkapa Djokovicia ja Nadalia, Murraysta puhumattakaan. Toki Federer saattaa puolustaessaan tehdä monta kertaa kaudessa maagisia sirkustemppuja iskemällä vaikkapa vastustajan iskulyöntiin iskulyönnin (incredible part one) tai vaikkapa lyömällä ohituslyönnin jalkojensa välistä (incredible part two.. and three.. and four). Mutta. Valitettavasti puolustaminen on myös raakaa työtä, ei sirkustemppuja. Tänä päivänä puolustuspelaaminen on parhaimmillaan hyökkäämistä pahoistakin paikoista. Edellä mainitut herrat saavat puolustaessaan pallot kerta toisensa jälkeen painavana takaisin peliin, joista osa avaa hyökkäyspaikan saman tien. Voidaanko samaa sanoa Rogerista? Ei voida.
Hän oli niin monta vuotta selkeä ykköspelaaja ja sai keskittyä puhtaasti hyökkäyspelinsä kehittämiseen, että siinä huumassa puolustuspelaamisen kehittäminen ei ollut varmaan edes listoilla. Ja miksi olisi ollutkaan. Ennen Nadalia kukaan ei ollut ahdistellut häntä tosissaan. Roddickit, hewittit, davidenkot, nalbandianit ynnä muut olivat tiukan paikan tullen useimmiten paperia. Tämä on toisaalta voinut koitua hänen kohtalokseen myös positiivisessa mielessä. Hän on välttynyt pahoilta loukkaantumisilta ja pystyy edelleen, miehen iässä, haastamaan nuorempiaan. Fyysistä kuormitusta ei ole samalla tavoin kertynyt.
Jotenkin tämä kaikki on myös heijastunut aina hänen pelilliseen identiteettiin. Hän on ollut erittäin hyvä front-runner, joka johtaessaan vie ottelut murhaavasti voittoon asti. Tällöin hän onnistuu lähes poikkeuksetta parantamaan omaa peliään ja itsevarmuuttaan otteluiden aikana. Toki viime vuonna hän hävisi ensimmäistä kertaa urallaan ottelun, jota hän johti erin 2-0. Tämä tapahtui itse asiassa kahdesti, Wimbledonin neljännesvälierissä ja US Openin semifinaalissa. Mistä tämä sitten kertoo, voi olla jo toinen tarina. Tai sitten se onkin se kaikille tuttu tarina, ikä ei tule yksin, fysiikka pettää ja niin edelleen. Jahtaajana hän ei ole samalla tasolla, vaan kokee ehkä enemmän painetta saavuttamatta jäämisistä. Tämä kulminoitui mielestäni loistavasti vuonna 2009 Ranskan avoimissa, kun hän vihdoin voitti puuttuneen Grand Slaminsa. Voittopuheessaan hän tokaisi, ettei tämän jälkeen tunne painetta enää koskaan. Yhtään mistään.
Entä sitten tuleva kausi? Mailaa, tai ainakin mailan maaleja, on vaihdettu ja viime vuosi todennäköisesti nollattu. Loppuvuotta lukuun ottamatta, sillä hallikausi sujui loistavasti. Sen päälle on hyvä rakentaa varsinkin itseluottamus ja miksei koko peli. Tänä vuonna jos koskaan kaudessa riittää kiihoketta varmasti Federerillekin, sillä Wimbledonia parempaa mahdollisuutta ja paikkaa olympialaisille mies ei olisi voinut toivoa, ellei sisäkenttiä lasketa. Olympialaisten kultamitali kaksinpelistä olisi hieno saavutus hänellekin.
Väittäisin kuitenkin, että Federerin, vanhan kuninkaan, viimeiset linnakkeet ovatkin juuri nuo syksyn nopeat ja stabiilit sisäalustat ja halliolosuhteet, joilla hän pärjännee halutessaan vielä joitakin vuosia. Grand Slam voitot sen sijaan saattaa olla pahimmassa tapauksessa jo nähty. Hänhän usein siteeraa itseään ja sanoo kuinka peräkkäiset ottelut eivät ole sukua keskenään, mutta miten on kausien laita? Ainakin kaksi viimeistä kautta ovat lähes identtisiä kaksosia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)