perjantai 3. toukokuuta 2013

Hölkkää pukkaa

Tähän aikaan vuodesta minulla on ollut tapana käydä jolkottelemassa puolimaraton Helsinki City Runissa, hakien samalla asennetta kesän massakoitoksia varten.

Huominen juoksu on järjestyksessään viides kerta kun olen mukana. Saavutus sinänsä, sillä mikään himojuoksija en ole ikinä ollut, enkä tule ikinä olemaan. Olen juossut säännöllisesti itse asiassa vain yhden vuoden elämästäni (-95), jolloin ravasimme Upinniemen ja Hilan soratiet urille Merivoimien Sukeltajakurssilla, mutta se oli 18 vuotta ja 12 kiloa sitten. Moiset juoksupohjat eivät enää niin sanotusti kanna.

Siitä huolimatta, lähes kaikkia HCR-valmistautumisiani on leimannut treenilenkkien kovin vähäinen määrä sekä runsas lepo. Tämäkään vuosi ei ole ollut poikkeus. Lenkkejä kertyi viimeisen kuukauden aikana, tai vajaan vuoden aikana, tasan kolme.

Ensimmäinen lenkki aprillipäivänä, kuukausi ennen juoksua, oli noin 13 kilometrin hölkkä kevyellä kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Aprillipäivän kunniaksi kroppa narrasi urakalla, sillä juoksu kulki yllättävänkin hyvin, mitä nyt jalat alkoivat hieman valittamaan noin tunnin kohdalla. Tämä ei ole mitenkään uutta, mutta siedettävää.

Toisen lenkin yritin vetää jo asenteella ja runtata kympin viiden minuutin kilometrivauhtilla, joka on minulle ehdottomasti maksimi-, mutta samalla myös se mittarivauhti näillä jaloilla, kunnolla ja -kiloilla. En kuitenkaan jaksanut kuin 4 kilometriä, kunnes oli pakko kääntyä takaisin kotia kohti. Jalat tuntuivat väsyneiltä ja keuhkoissakin tuntui kovin pahalta. Ilmeisesti katupölyn takia. (Kuten huomaat, valehtelen itselleni nyt jo mestarillisesti.)

Todellisuudessa ei siis näyttänyt hyvältä. Ei ollenkaan. Onneksi kolmas lenkki, tuttu 10 kilometriä viikko sitten, meni melko kevyesti 55 minuuttiin ilman sen kummempia kipuja tai tuskia. Päätinkin välittömästi, että mies on kunnossa ja treenit jäivät yhtä tennistreeniä lukuun ottamatta siihen paikkaan. Viikossa enää tietysti mitään ehtisi tekemäänkään...

En ole asettanut mitään sen kummempaa aikatavoitetta, vaikka salaa tietysti olenkin. Kuka nyt haluaisi jäädä edellisvuoden ajastaan? En minä ainakaan.

Toisaalta on oltava myös realisti. Jos treenimäärä ei ole ainakaan kasvanut, niin mitään mullistavia parannuksia ei ole odotettavissa. Eli jos pääsen alle kahden tunnin, olen todella tyytyväinen.

Ensisijaisena tavoitteenani on siis hakea ja kaivaa itsestäni esiin se taistelija, joka vääntää tulevan massakauden kolmieräiset tennisväännöt väkisin himaan, joten olen päättänyt, että tänäkin vuonna taistelen juoksun läpi vaikka väkisin.

Hammasta purren, naama irveessä, kaikkeni antaen. Tekopirteät pakkohymyt kisakameroille Huopalahdessa jääkööt muiden huoleksi. Ei juoksu ikinä niin hauskaa ole, että naurattaisi. Maratonportin ja maaliviivan välistä 150 metrin matkaa lukuun ottamatta.

Silloin se fiilis iskee ja euforia ottaa miehestä otteen. Silloin on varaa jo nautiskella. Siitä fiiliksestä ammenetaan tämänkin kesän matseissa paljon.

Hyvää City Runia ja tsemppiä kaikille! C'moooon!

Tossut? Check. Chip? Check. Paita? Check. Lappu? Check.
Shortsit? Kalsarit? Sukat? Rasvaukset?
Rintakarvatrimmaus? Nänniteippaus? Musiikit?
Huomenna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti