Missä ovat ennakot?

Moni on varmasti ihmetellyt, ja osa jopa kysellyt, mihin ovat jääneet turnaus- ja otteluennakot sekä otteluanalyysit. Kysymys on täysin validi.

Tosiaan, tässä on ollut jo muutamia Masterseja ja nyt myös Roland Garros, joista ei ennakoita eikä muita bloggauksia ole näkynyt eikä kuulunut.

Asiaan on kuitenkin yksinkertainen selitys.

Joulukalenteri #16: 16-v.

Luukussa 16 asiaa juniorisparrauksesta. 

Noin parin vuoden ajan minulla on ollut suuri ilo sparrata ja valmentaa satunnaisen säännöllisesti erästä lupaavaa 16-vuotiasta tyttöjunioria, joka on ikäluokkansa kärkinimiä Suomessa. 

Olemme ottaneet tilanteen mukaan hyvin monenlaisia treenejä. Osa on ollut valmistavia harjoituksia seuraavan päivän tai lähituntien otteluun, osa puolestaan tekniikkatreenejä esimerkiksi syöttämiseen tai sitten vain tiettyjen lyöntien tai lyöntikuvioiden hakemiseen ja treenaamiseen. Myös pelilliset treenit ovat kuuluneet tiiviisti tähän kokonaisuuteen.

Menemättä sen enempää tässä valmennuksellisiin sisältöihin, voin suositella lämpimästi kaikille kovemmillekin kilpapelaajille treenaamista tyttöjunioreiden tai naispelaajien kanssa, jos vain paikka ja mahdollisuus aukeaa. Voin sanoa, että parempaa lyöntitreeniä et todennäköisesti saa mistään. 

Tästä ikäluokasta lähtien alkaa pallossa olla jo hurjaa vauhtia ja pelissä mukavaa tempoa. Lyönnit tulevat kovaa, sillä lyönti on usein melko suora ja muodoltaan matala. Sen sijaan kierrettä ei ole aivan niin paljoa kuin samanikäisillä pojilla. Tyttöjen lyömät pallot ikään kuin liukuvat kentän pinnassa, mikä saattaa tehdä niistä äärimmäisen ilkeitä, jos kenttä on vähänkin nopeampi, koska tällöin palloa on yksinkertaisesti pakko nostaa itse. Ja jos pallo nousee liikaa, niin boom ja se vilahtaa äkkiä ohitsesi kämmen- tai rystylämärin päätteeksi.

Se, mikä tekee tästä lyömisestä treenin kannalta kuitenkin erityisen miellyttävän on se, että tällaisessa tasaisen tappavassa tempossa omien lyöntien ajoitus löytyy usein kuin itsestään. Oikea rytmitys on lyömisessä hyvin tärkeää ja tyttöjunioreiden kanssa lyönnin rytmi on helppo saada kohdilleen. 

Juniorit tykkäävät rytmistä paljon myös itse ja pelillisesti iso kehityskohde monella onkin juuri se, ettei peli sakkaisi, jos vastustaja ei lyökään sitä tasaista "valmentajapalloa", vaan slaissaa ja iskee rytmittömästi eri puolille kenttää monipuolisin kiertein ja kovuuksin. Tämä koskee totta kai sekä poika- että tyttöjunioreita, mutta ehkä vähän enemmän tosiaan tyttöjä. 

Muita pelillisiä vinkkejä ei tässä kohtaa ole kuitenkaan tarkoitus antaa, vaan suositella nimen omaan kokemaan tyttö- ja naispelaajien voimapeli, jos vain paikka tulee! Ottakaa ihmeessä haaste vastaan, sillä se on hieno kokemus.

Joulukalenteri #13: Projekti40 update

Saatat muistaa projektini, jossa lupasin (lähinnä itselleni) olla ensi kesänä 40 vuotta täyttäessäni paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Projekti kulkee nimellä Projekti40 ja voi hyvin.

Normitreenaamisen, tässä tapauksessa siis tenniksen ja satunnaisen salibandyn, lisäksi lupasin lenkkeillä 40 kertaa vuoden aikana, käytännössä siis syntymäpäivieni välissä.

Nyt näitä treenejä on takana noin 13, joten aikataulussa kutakuinkin ollaan. Siksi kuitenkin "noin 13", koska luvussa on joitakin uimatreenejä mukana, sillä syksyn vammat (mm. nilkan pyörähdys) eivät monotonista juoksemista varsinaisesti palvelleet. Pyrin kuitenkin korvaamaan nämä uinnit juoksulenkeillä ennen h-hetkeä eli heinäkuun kymmenettä päivää.

Kevättä ja kesää kohden tahti kuitenkin kiihtyy tästä, sillä edelleen tarkoituksena on juosta toukokuun alun Helsinki City Runissa oma ennätys. Lihaskuntoa olen edelleen pyrkinyt kohottamaan tai pitämään yllä punnerruksilla ja lankkutreeneillä (koutsi-Villelle kiitos allaolevasta vinkistä!)

Virallisia pelejä on toistaiseksi ollut vasta yksi, joka tuli dokumentoitua luukussa kolme. Fiilis kentällä on ollut kuitenkin hyvä ja suurin syy siihen on ehdottomasti ollut terveä käsi, mutta loistavan pelihuumorin taustalla on myös loistava seuravalmentajakoulutus kerrassaan loistavassa porukassa.

Hyvillä mielin kohti uutta vuotta!

Seuravalmentajakoulutus: toinen lähijakso 17.-19.10 Pajulahti

Toinen lähijakso lokakuun puolivälissä jatkoi kivasti siitä, mihin ensimmäinen lähijakso syyskuussa jäi. Jälleen tehtiin paljon harjoitteita ja tällä kertaa pidettiin niitä myös nopealla valmistautumisella myös itse. 

Yksi hyvän valmentajan piirre onkin juuri reagointikyky ja kyky muokata sekä tehdä erilaisia harjoitteita lyhyellä valmistautumisajalla. Aikaa oman harjoituksen suunnitteluun ei hirveästi jäänyt, joten pientä päänvaivaa nopea suunnitelma aiheutti. Suunnitelma muodostui pääpiirteissään nopeasti, mutta tunnin aikana huomasi, että joitakin pointteja olisi voinut miettiä tarkemmin. 

Selkeät ohjeet ovat luonnollisesti avainasemassa harjoitteen onnistumisen ja nopean liikkeellelähdön aikaansaamiseksi. Kyky muuttaa harjoitusta lennossa on toinen validi taito, mikäli harjoite on liian helppo tai haastava. Valmennettavien fiiliksiä on hyvä kysellä ja aistia jo tunnin aikana, eikä vasta sen jälkeen. Täytyy muistaa, että valmennettavat ovat erilaisia ja kaikki eivät pidä kaikista treeneistä, eikä kaikkia voi millään aina miellyttää. Eikä ole syytäkään. Pelaajia tulee valmistaa ennen kaikkea monenlaisiin tilanteisiin, jolloin ei juuri kysellä onko tilanne kiva vai ikävä.

Lähijakson aikana katsottiin muun muassa Erkka Westerlundin luento aiheesta ”Valmentajuuden Uudelleen Määrittely”, joka oli ajatuksia herättävä, ja josta seuraavassa pääpointit:

• Ollaan tultu pitkä matka autoritäärisestä valmentamisesta urheilijakeskeiseen valmentamiseen.

• Valmentaminen on urheilijan auttamista, niin fyysisesti kuin henkisesti ja niin ihmisenä kuin pelaajana. Valmentajalla on vastuu myös ihmisestä.

• Urheilu on aina matka, ei määränpää.

• Mikä on urheilijan sisäinen motivaatio. Voiko se olla esteenä oppimiselle? Ihminen oppii sen mitä se halua oppia. Onko urheilija valmennuksen kohde vai oman itsensä kehittäjä? Onko valmennus työntöä vai vetoa?

• Tunne itsesi. Sen jälkeen voit kehittää itseäsi.

• Urheilijan lahjakkuus on kuin lunastamaton Lottokuponki, jos lahjakkuutta ei saada irti.

• Itseluottamuksen kautta suoritustunne mahdollisimman optimaaliseksi. 

Omaan peliin ja treenaamiseen jakso tuo jälleen hyviä harjoitteita, joita kaikkia on kokeiltava ehdottomasti valmennettavien kanssa.  Erityisesti konsepti, jossa lämmittelypallottelun kautta käytiin läpi eri asioita niihin vuorollaan keskittyen, oli antoisa. 

1. Sano ”pallo” (kun pallo pomppaa) ja ”pallo” (kun lyöt) - sisäistä rytmi!

2. Sano ”pallo” (kun lyöt)

3. puhallus (lyöntihetkellä)

4. kantapään nosto (lyönnin jälkeen) - jalan voimantuotto, painonsiirto!

5. jalkojen ”hissi” lyönnin korkeuden ja pompun mukaan

6. hartiakääntö ja mailan taaksevienti (kämmen/rysty) mahdollisimman aikaisin - valmistautuminen!

7. idoliharjoitus (matkiminen)

Nämä auttoivat varsin konkreettisesti lyönnin rytmittämiseen, ajoitukseen ja siihen krooniseen kiireeseen omalla kohdalla. Epäilemättä tätä kautta saa aikaan oivalluksia myös valmennettaville.

Toinen erittäin hyvä treeni oli lyöntitempoharjoitus, jossa 1 = 20-40%, 2 = 40-80% ja 3 = 80-100% lyöntitemposta ja joka toistui aina kaavalla 1-2-3, 1-2-3,… Erittäin toimiva harjoite tempon vaihteluun. 

Myös hikitennisteema sekä nopeasti esitelty cardiotennis vaikuttivat erittäin hyviltä menetelmiltä tennistaitojen oppimisessa.

Hikitennissessiossa oppi itse upeasti sen, miten ajan vähäisyys sekä suoranainen uupumus parantavat itse lyömistä. Kaikki turha on hötkyily karsiutuu pois ja kroppa tuottaa pelkistetyillä, mutta myös varsin optimaalisilla liikkeillä kuin itsestään palloon vauhtia siinä missä tuorein jaloin "repimälläkin". Varsin tärkeä opetus sekin ja varmasti helpoin tapa kaivaa Inner Game of Tenniksen minä 2:n esiin.

Kyllä ne lyönnit siellä ovat, niitä ajattelemattakin. ”Aivot narikkaan ja reikäpäisesti lyömään!”

Seuravalmentajakoulutus: ensimmäinen lähijakso 5.-7.9.2014 Pajulahti

Suomen Tennisliiton Seuravalmentajakoulutus on liiton viisiportaisen valmennuspolun toinen porras. Ensimmäisen portaan, Tennisohjaajakoulutuksen, kävin noin kaksi vuotta sitten, joten tämä askel on melko luonnollinen jatkumo sille.

Seuravalmentajakoulutukseen kuuluu kolme etä- ja kolme lähijaksoa. Koulutuksen ensimmäinen etä- ja lähijakso ovat nyt siis takana ja tässä vähän tarinaa ja fiiliksiä. Etäjakson tunnelmat löytyvätkin jo täältä.

Ensimmäinen lähijakso oli viikonloppu syyskuun alussa. Koulutus alkoi perjantaina noin kolmen aikaan Pajulahden Urheiluopistolla, joten edessä oli pieni iltapäiväinen huristelu Nastolaan ennen pääkaupunkiseudun perjantairuuhkaa työpäivästä aavistuksen nipistäen.

Sapuskaa. Eka kierros.

Viikonlopun ohjelmassa oli hyvin paljon kentällä oloa henkilökohtaisen harjoitepankin laajentamiseksi, mutta parin tunnin verran myös luentotyyppistä menoa seuratoiminnan esittelyn ja tenniksen opettamisen parissa. Jos taas emme olleet kentällä, luokassa tai saunassa, niin olimme ruokalassa! Täysihoito kuului pakettiin ja täytyy sanoa, että ruoka todella maistui. Ihminen pystyy syömään käsittämättömän määrän ruokaa noin 11-12 tunnin treenaamisen vastapainoksi.

Nyt kun koulutuksesta on jo vähän aikaa, huomaa miten tärkeää on, että tehdyt harjoitteet kirjoittelee itselleen muistiin heti, sillä niitä tulee tosiaan kiitettävän paljon ja muistin varaan jättäminen on vaarallisinta mahdollista uhkapeliä tässä kohden. Kouluttaja toimitti toki hyvän summaryn läpikäydyistä harjoitteista myöhemmin, mutta niiden sisäistämistä ja omaksumista omat muistiinpanot kummasti helpottavat.

Harjoitteet olivat hyvin monipuolisia ja palvelivat hyvin juuri sitä tarkoitusta mitä varten koulutukseen olin tullutkin. Monenlaisia uusia pelillisiä treenejä, alkulämpöjä, pelejä ja kisoja riitti "ruotsalaisesta" "saksalaisen" kautta "espanjalaiseen". Niistä lisää joskus myöhemmin. Saattaa olla jopa niin, että blogini yksi merkittävä painotus tulee olemaan ensi vuonna valmentaminen.

Ensimmäisen lähijakson teema itselle aukeni ennen kaikkea siten, että tennis on lopulta peli. Kovasti kannustettiin siihen, että erilaiset pelit ja kisailut heti vaan pystyyn, jopa mineillä. Itse olen 80-90-luvun tennisvalmennuksen kasvattina ajatellut tennistä aina ja ehkä jopa ensisijaisestikin tekniikan kautta eli ensin se kuntoon ja peliä vasta sitten, kun lyönnit sen "sallivat". Mutta eipä tenniskentälle tietysti mitään pääsykoetta ole. Tekniikka on toki tuiki tärkeää, eikä tämä ole joko/tai-kysymys, mutta sopiva balanssi lienee pitkässä juoksussa paras. Väärällä tekniikalla ei mennä pitkälle, vaan ollaan helposti "mopolla moottoritiellä" tai sitten sen pitkän mutkaisen polun päässä, jossa ensin pitää oppia pois väärästä. Pitkällä tähtäimellä myös vammat saattavat kolkuttaa väärän tekniikan siivittämänä etuovella jo melko nuorena. Tekniikkapainotteisessa opettamisessa puolestaan pelin oppiminen ja ymmärtäminen voi taas olla vaikeaa hahmottaa. Molempi parempi.

Ilmoja piteli.

Iso plussa koulutuksessa oli tosiaan se, että kentällä oltiin todella paljon ja tarttuihan sieltä omaankin peliin taas jotain uutta. Lisäksi oli varsin hienoa päättää vuoden 2014 massakausi lauantain iltapäiväsessioon tässä porukassa ja upeassa syysillassa.

Viikonloppu meni täyden ohjelman ansiosta ja loistavassa porukassa todella nopeasti. Vaikuttaa siltä, että kollegoista saa paljon apua myös tulevaisuudessa, sillä yhteistyön ja sparrauksen nimiin vannottiin kovasti jo lähtöpäivänä. Ensimmäisen viikonlopun perusteella voi sanoa, että koulutus on ollut hyvä sijoitus.

Projekti40 etenee, vammat kiusaavat

Kirjoitin taannoin projektistani, jonka jälkeen vajaan vuoden päästä, 40-vuotissyntymäpäivänäni, tavoitteenani on olla paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan.

Projekti40 otti hyvin tuulta alleen heti heinäkuisen syntymäpäiväni jälkeisinä viikkoina ja kevyen lenkkeilyn aloittaminen maistui ihanookoolta jopa helteessä. Lenkkejä kertyi parin viikon aikana ja aikataulullisesti siis heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla heti neljä kappaletta, joka on selvästi kovempi tahti kuin asettamani tavoitte eli 40 lenkkiä vuoden aikana. Pientä riesaa aiheutti oikean jalan akillesjänteen kipu ja kankeus, joka pakotti pitämään muutaman juoksun menohaluista huolimatta melko lyhyenä.

Muutenkin tarkoitus oli aloittaa juoksut varovaisesti, sillä elokuun alku olisi täynnä sarjapelejä, eikä niitä kannata pilata jalkojen tukotuksella, kun muutenkin tuntui olevan pelillisesti harvinaisen vaikea kesä. Pelit tosiaan menivät miten menivät ja taisin siitä jopa jonkun vuodatuksen kirjoittaa.

Heinä-elokuun tein myös punnerruksia iTunesista löytyvän Push-ups-applikaation patistamana. Applikaation mukana tehdään kolme kertaa viikossa viiden punnerrussarjan setti tiettyyn aikaikkunaan ja kuorma kasvaa sitä mukaa kuin päivät ja viikot etenevät. Pääsin tässäkin mukavasti liikkeelle eli viidennen viikon ensimmäiseen sarjaan, jolloin punnerruksia kertyi jo mukavat 78 kpl viiteen sarjaan jaoteltuna.

Elokuun puolivälissä matsien jälkeen pidin parin viikon motivaatiobreikin käytännössä kaikesta liikunnasta punnerruksia lukuun ottamatta. Tauon jälkeen aloitin tennikset hallissa uudella innolla, sillä kesällä vaivanneet käsivaivatkin vaikuttivat parantuneen, jopa se pitkään kiusannut golfkyynärpää. Kentällä ehdin käymään pitkästä aika pari kertaa viikossa ja kerran jopa valmentajan kanssa! Valmennuskuviota on tarkoitus jatkaa syksyn aikana, sillä ambiotioni pelini kehittämiseen on edelleen olemassa huonosta kesästä huolimatta. Tai nimen omaan sen johdosta.

Samaan aikaan päätin aloitella pelailun myös duunipaikan sählyvuorolla, jotta saisin jalkoihini lisää virtaa ja sähäkkyyttä myös tenniskentälle. Kävin muutaman kerran myös aamu-uinnilla työpaikan altaalla, which was nice.

Tämä hyvä ja lupaava alku koki kuitenkin pienen vastoinkäymisen jo toisella sählykerralla syyskuun alussa kun vasen kylkeni törmäsi melko kovassa vauhdissa erään vastustajan kyynärpäähän. Täysi vahinko totta kai, mutta siihen jäi käytännössä sählyt, punnerrukset ja uimiset. Myös tennistahti hiipui pariksi viikoksi.

Kylki alkaa vasta nyt eli 3-4 viikkoa myöhemmin olemaan siinä kunnossa, että sitä ei tarvitse enää pelatessa varoa, joten periaatteessa kuormaa voisi taas lisätä, mutta...

Uusi vamma vaani jo kulman takana ja iski tänään tenniskentällä. Juuri kun olin saanut uudet mailani (juttua niistä tulossa myöhemmin) haettua ja puolisen tuntia niillä palloteltua, taitan vasemman nilkkani täysin vaarattomassa tilanteessa. Piste oli jo ohi, kun käännyn palaamaan takaisin takarajalle uutta pistettä varten. Tossu tarraa arvaamattomasti lattiaan, nilkka pyörähtää ja varaan painoni nilkan päälle. Tuntuu rusahdus, seuraa kipu. Ensiavuksi kylmää, kohoa ja pientä kompressiota kassista löytyvän nilkkatuen avulla. Seuraa pieni lepo, mutta järki, tahto saati mieli eivät anna periksi, vaan uusia mailoja on päästävä testaamaan vielä hetki, vaikka sitten paikaltaan, prkl! Reilu puoli tuntia riittää ja suihkun kautta kotiin. Jalka siteeseen, kipulääke naamariin ja kädet kyynärpäitä myöden risiin, ettei mennyt pahemmin.

Tuskinpa sentään, mutta parinkin viikon lepo harmittaisi nyt äärettömän paljon, sillä kaikenlaista pikkuriesaa huonon tuurin kera on ollut nyt ihan riittämiin. Ikävintä näissä on se, ettei niistä tunnu pääsevän millään eroon, vaan ne muistuttelevat olemassaolostaan pitkään.

Ikä ei sittenkään taida tulla yksin.

#projekti40

Täytin kaksi viikkoa sitten 39 vuotta. Jonkin sortin ennusteen mukaan maallinen taaperrukseni on nyt noin puolivälissä. Ensi vuonna väijyvä neljä-nolla pistää kuitenkin miettimään monia asioita. Muun muassa sitä, millaisessa kunnossa lähden elämäni jälkimmäiseen puolikkaaseen.

Teinkin itselleni lupauksen ja projektin (#projekti40). Vuoden päästä tähän aikaan olen a) nelikymppinen ja b) paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ainakin melkein. Ainakin paremmassa kunnossa kuin nyt ja selvästi.

Tiedostan, että ikää on tullut, eikä kroppa ole enää entisensä. Siitäkin huolimatta uhmaan tätä ja ajatuksenani on olla niin juoksu- kuin lihaskunnossa mahdollisimman lähellä parasta tasoani, joka minun kohdalla osui aikaan Merivoimien Sukeltajakurssilla noin 20 vuotta sitten.

Siihen on tällä hetkellä jonkin verran matkaa. Liian paljon, ollakseni rehellinen. Ihan samoihin mittoihin millään mittarilla mitattuna tulen tuskin pääsemään, sillä esimerkiksi viikoittaista treeniaikaa minulla on perheellisenä miehenä huomattavasti vähemmän kuin tuolloin. Järkevällä, säännöllisellä ja suunitelmallisella treenaamisella uskon kuitenkin kohentavani kuntoani rajusti tulevan vuoden aikana.

Edellämainittua uhoamista on tietenkin lapsellisen helppo tehdä varsinkin itselleen ja näköjään myös julkisesti, joten sanoista suunnitelmien kautta tekoihin. Suunnitelmat ja tavoitteet ovat seuraavat:

1) Juosta ennen seuraavaa merkkipäivääni vähintään 40 lenkkiä. Kuulostaa periaatteessa vähältä, ei edes kertaa viikossa! Minun tapauksessani tuo vastaa kuitenkin suurin piirtein viimeisen kymmenen vuoden juoksujani, joten tavoite on vaativa, mutta samalla myös realistinen, jollaisen siitä halusinkin.

2) Juosta Helsinki City Run 2015 uuteen ennätysaikaani. Tämä toteutunee kohdan 1 sivutuotoksena, mikäli kaikki menee juoksupäivänä nappiin. Käytännössä tämä tarkoittaisi ajan aikaa 1.55 tai sen alitusta. Nelikymppisyyden häämöttäessä haaveaikatavoitteena tunti ja neljäkymmentäjotain voisi olla osuva. Se olisi jo aivan loistava tulos, sillä taustaltani en tosiaankaan ole juoksija, eikä askeleeni ole lennokkain.

Varusmiehen käsikirja vm. 1994. Lihaskuntotestit.

3) Saada varusmiesten lihaskuntoluokaksi (vuosimalli 1994) vähintään 'hyvä'. Keväisen muuton yhteydessä eteeni osui varsinainen aarre eli palvelusaikani Varusmiehen käsikirja. Sen sivuilta löytyi mm. varusmiesten kuntokokeen lihaskuntotestin pistetaulukko sekä parikymmentä vuotta vanhat tulokseni alokasajalta! Aivan loistava testipatteristo sekä vertailukohta tuleville tuloksilleni! Silloin pisteitä kertyi 13, jolla lihaskuntoluokaksi tuli juuri ja juuri 'kiitettävä'. Nyt riittäisi siis hyväkin. Sen verran annan armoa itselleni.

4) Kiinnittää enemmän huomiota ravintooni. Koen syöväni suhteellisen terveellisesti, mutta toki kaiken maailman herkkujakin tulee nautiskeltua. Varsinkin sipsit ja kokis maistuvat. Annoskokoja pienentämällä ja herkkuja vähentämällä uskon ja toivon painon tippuvan noin viisi kiloa nykyisestä.

Nämä takaraivossa treenataan tuleva vuosi, tennistä tietenkään unohtamatta. Jos ensi kesän massoilla ei lähde, niin sitten ei lähde koskaan.

Viimeistelytreenit paikallaan?

Saatat muistaa, kun kirjoitin jotain HCR:stä ja sen aiheuttamasta motivaatioboostista kevään treenaamisia kohtaan. Se oli toiveunta. Taas kerran. 

Nyt kun City Runiin on viikko aikaa, on lenkkikertoja kertynyt tasan yksi.

Kevät on ollut kiireisin ja stressaavin miesmuistiini. Töissä on pitänyt kiirettä, samoin siviilissä. Maaliskuun lopulla ollut työmatka Washingtoniin katkaisi kylläkin sopivasti ja mukavasti arkea, mutta samalla hetkellä päättyi säännöllinen sisäpelikauteni, enkä ole käynyt kentällä kuin kerran reissun jälkeen. Heti sen perään alkoi kuukauden kestänyt remontti- ja muutto-operaatio uuteen kotiin. Varsinaisen huviliikunnan sijaan olenkin yrittänyt saada arkiliikuntaa mahdollisimman paljon, vaikkei remontissa itsellä kädet savessa juuri ole olletkaan.

Työreissussa mittailin sekä New Yorkin, että Washingtonin katuja ja puistoja tuntikausia kävellen ja nähtävyyksiä ihmetellen. Paluulennolla kotiin laskeskelin, että pelkkää "nähtävyyskävelyä" kertyi viikkoon noin vuorokauden verran. Pisin pätkä oli sessio New Yorkin keskikaupungilla ja Central Parkissa, jonka kiersin pituussuunassa melko laajasti, koska halusin nähdä muun muassa paikallisen tenniskeskuksen kentät. Kaikilla meillä on omat perversiomme.

Central Parkissa (NYC) pelattiin tennistä jo maaliskuussa.

Vaikka moinen kävelykuuri tukotti alaselkäni viikoiksi, on sitäkin rankempaa ollut reilun viikon kestänyt "pikkuhiljaa"-muuttaminen. Remontin lähestyessä loppuaan aloitimme roudaamaan uudelle asunnollemme "jotakin pientä" ja kun varsinainen muuttopäivä viime viikonloppuna isoimpine siirtoineen oli ohi, oli vanhalla asunnolla vieläkin jäljellä "jotakin pientä".

Viikon verran tavaroiden nostelua, kantelua, siirtelyä ja ties mitä käy todellakin kunnon treenistä. Vaikutusta juoksuvauhtiin voin vain arvailla, mutta pakko myöntää, että ihan ensimmäisenä ei HCR ole mielessä nyt ollut.

Nyt kun kamat on siirretty, viikon päässä kummitteleva hölkkä tulee kuitenkin karusti ja vauhdilla vastaan. Ei auta. Vaikka kämppä on sekaisin kuin Nadalin peli, niin mieltä rauhoittava viimeistelylenkki lienee pakko tehdä. NYT!!!

Juoksukauden avaus

Pari päivää kauden ensimmäisestä lenkistä. Kaksi kuukautta h-hetkeen. Tuntemukset? Pahat.

Kun muutama päivä sitten sain itseni, ensimmäistä kertaa sitten viime kesän, ulos lenkkivarustuksessa, alkoi heti sataa. Olisi pitänyt perua koko homma vielä siinä vaiheessa, mutta päätin puskea tuuleen ja sateeseen, kun leikkiin oli kerrankin lähdetty.

Puskin tunnin ja puskin vartin. Arviolta 12-13 km. Ensimmäiseksi lenkiksi toki ihan ok. Ihan ok.

Mutta. Ei avausta ilman virheitä.

Virhe #1: Juoksutakki ja paita sen alla kastuivat sateessa nopeasti ja nännit... Ne jäi tietysti teippaamatta. Ei sitä treenihölkälle ole ennenkään teipattu. Tunnin kohdalla märän paidan hankaus alkoi kuitenkin käydä jo ikäväksi. Believe you me.

Virheen hinta: Suihku edelleen yhtä tuskaa. Lapsiperheestä löytyy onneksi aina Bebanthenia. Kolmas rasvauspäivä menossa.

Virhe #2: Jalkaan sattui ilmeisesti vanhimmat, huonoimmat ja virttyneimmät tennissukat, mitä kaapista löytyi. Kastuivat tossujen kanssa samaa tahtia ja tietysti myös jalkaterät jäi teippaamatta.

Virheen hinta: Yksi ilta puhkottuja rakkoja.

Virhe #3: Venyttely. Tai sen puute. Ei se vaan mene tajuntaan, että mies on vanha ja askel väsynyt. Armottomin kipu löytyy nimittäin reisistä ja oikean polven ulkosyrjältä. Lupaavaa.

Virheen hinta: Istahdukset tapahtuvat nyt suht vikkelään. Reisien varaan ei paljon varata.

Juoksukauden avaus on joka vuosi yhtä juhlaa.

Motivointia kevään treenaamiseen

Tähän aikaan vuodesta on tapanani tehdä perinteinen perusmotivointi kevään noin 2-3 juoksulenkille.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ilmoittauduin viime viikolla tämän vuoden Helsinki City Runiin, joka juostaan kutakuinkin tasan kolmen kuukauden päästä.

Kerta tulee olemaan järjestyksessään kuudes ja tässä vaiheessa kautta on jälleen helppo uskotella itselleen, että nyt alkaa treenaaminen. Toivottavasti näin, mutta pahoin pelkään, että juoksut jää tänäkin vuonna pariin "valmistavaan" ja "herkistelevään" hölkkään. Olen tietysti mielelläni väärässä ja toivon juoksevani enemmänkin kevään aikana. 

Myönnän, että ilman hooseeär-motivaattoria kevään lenkit olisivat hyvin suurella todennäköisyydellä nollassa, kuten syksy ja talvi ilman selkeää tavoitetta ovat osoittaneet.

Niin tai näin, kun kautta on jäljellä enää parin sarjamatsin verran, voisi sisäkauden lopun ja pienen tennismotivaatiotauon täyttää juoksulla.

Ruudulla tämä suunnitelma näyttää kieltämättä todella hyvältä. Jälleen kerran.

Viikon video, viikko 18

Viikon video tulee päivän myöhässä, mutta tähän on syynsä. Helsinki City Runin videot ilmestyivät vasta tänään.

HCR-taivallus tallentui matkan varrella kolmeen eri otteeseen ja koska oma taaperrukseni sekoittuu sen verran sopivasti muuhun massaan, niin uskallan oheisen linkin laittaa.

Bongatkoon ken löytää. Vinkkinä sen verran, että askel on raskas. Todella raskas.

#3266 metsässä, kaarteessa ja maalisuoralla.

Ennakkofiilikseni voit lukea tästä.

Lähdin matkaan varovaisin odotuksin. Periaatteessa kaikki ajat alle kahden tunnin olisivat olleet tällä kertaa ok, sillä juoksutreeniä olisi voinut olla enemmänkin. Lisäksi pieni flunssaoireilu parina edellispäivänä vähän jännitti, mutta lähtöhetkellä oli onneksi ihan normi olo. Kiitos Buranan, Bura-C:n, Pronaxenin, Ketorinin ja Finrexinin.

Strategiana oli vetää ensimmäinen kymppi noin 50-55 minuuttiin ja taistella loppu jotenkin maaliin saakka. Suunnitelma toimikin hyvin ja olin ollut puolimatkassa ajassa 55:38. Toiseen puolikkaaseen menikin sitten melko tarkkaan tunti, joten loppuajaksi muodostui 1:54:07, mikä on paras aikani HCR:ssä, joita on nyt takana viisi.

Juoksun taisteluosuus alkoi tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään eli vasta 17 km:n kohdilla, joten jopa Huopalahden lenkki, kilometrit noin 13-17, meni tänä vuonna paljon odotettua paremmin. Jo etukäteen aavistuksen harmittanut ainainen katkeaminen Huopalahdessa ei siis tänä vuonna tapahtunut, vaan koin kauniin puistomiljöön ensimmäistä kertaa vuosiin jonain muuna kuin pelkkänä katkeamishelvettinä.

Toki se pieni nousu viimeiseltä tankkauspisteeltä Huopalahdesta takaisin keskuspuistoon oli lopun alkua ja vei ainakin ne juuri tankatut Gatoradet ja banaanit tänäkin vuonna. Siitä eteenpäin juoksu oli melkoista tervanjuontia lähes tulkoon loppuun saakka ja käsittäkseni jäljellä olleet kilometrit menivät kukin noin minuutin hitaammin kuin kilometrit siihen asti.

Viimeisenä kruununa oli tietysti vielä nousu stadionille, joka todella vei mehut väsyneestä miehestä, vaikkei se varsinainen mäki edes olekaan. Lopun 100 metriä, maratonportilta maaliin, tuntuvat väsystä huolimatta aina mielettömiltä, mutta ehdottomasti paras fiilis odottaa tietenkin maaliin tullessa, kun juoksu on ohi ja saa pysähtyä fiilistelemään.

Lopputuloksena kuitenkin oma ennätysaika ja treenin määrään peilaten voin olla erittäin tyytyväinen. Olipa tämä myös viidestä HCR-juoksustani ensimmäinen kerta, kun jalat eivät kipeytyneet liiemmin jo lenkin aikana, joten sikälikin oli mukava juosta, jos juokseminen nyt ylipäätään voi mukavaa olla.

Vaikka lenkin aikana tulee joka vuosi ja monta kertaa mieleen, että onko tässä mitään järkeä, niin juuri nuo lopun fiilikset ottanevat tulevan vuoden aikana taas voiton ja ensi vuonna ollaan jälleen lappu rinnassa.

Myös se perinteinen perusajatus, eli että ensi vuotta varten voisi kerrankin oikein treenata, kytee jo vahvana, vaikkei todennäköisesti toteudukaan.

Hölkkää pukkaa

Tähän aikaan vuodesta minulla on ollut tapana käydä jolkottelemassa puolimaraton Helsinki City Runissa, hakien samalla asennetta kesän massakoitoksia varten.

Huominen juoksu on järjestyksessään viides kerta kun olen mukana. Saavutus sinänsä, sillä mikään himojuoksija en ole ikinä ollut, enkä tule ikinä olemaan. Olen juossut säännöllisesti itse asiassa vain yhden vuoden elämästäni (-95), jolloin ravasimme Upinniemen ja Hilan soratiet urille Merivoimien Sukeltajakurssilla, mutta se oli 18 vuotta ja 12 kiloa sitten. Moiset juoksupohjat eivät enää niin sanotusti kanna.

Siitä huolimatta, lähes kaikkia HCR-valmistautumisiani on leimannut treenilenkkien kovin vähäinen määrä sekä runsas lepo. Tämäkään vuosi ei ole ollut poikkeus. Lenkkejä kertyi viimeisen kuukauden aikana, tai vajaan vuoden aikana, tasan kolme.

Ensimmäinen lenkki aprillipäivänä, kuukausi ennen juoksua, oli noin 13 kilometrin hölkkä kevyellä kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Aprillipäivän kunniaksi kroppa narrasi urakalla, sillä juoksu kulki yllättävänkin hyvin, mitä nyt jalat alkoivat hieman valittamaan noin tunnin kohdalla. Tämä ei ole mitenkään uutta, mutta siedettävää.

Toisen lenkin yritin vetää jo asenteella ja runtata kympin viiden minuutin kilometrivauhtilla, joka on minulle ehdottomasti maksimi-, mutta samalla myös se mittarivauhti näillä jaloilla, kunnolla ja -kiloilla. En kuitenkaan jaksanut kuin 4 kilometriä, kunnes oli pakko kääntyä takaisin kotia kohti. Jalat tuntuivat väsyneiltä ja keuhkoissakin tuntui kovin pahalta. Ilmeisesti katupölyn takia. (Kuten huomaat, valehtelen itselleni nyt jo mestarillisesti.)

Todellisuudessa ei siis näyttänyt hyvältä. Ei ollenkaan. Onneksi kolmas lenkki, tuttu 10 kilometriä viikko sitten, meni melko kevyesti 55 minuuttiin ilman sen kummempia kipuja tai tuskia. Päätinkin välittömästi, että mies on kunnossa ja treenit jäivät yhtä tennistreeniä lukuun ottamatta siihen paikkaan. Viikossa enää tietysti mitään ehtisi tekemäänkään...

En ole asettanut mitään sen kummempaa aikatavoitetta, vaikka salaa tietysti olenkin. Kuka nyt haluaisi jäädä edellisvuoden ajastaan? En minä ainakaan.

Toisaalta on oltava myös realisti. Jos treenimäärä ei ole ainakaan kasvanut, niin mitään mullistavia parannuksia ei ole odotettavissa. Eli jos pääsen alle kahden tunnin, olen todella tyytyväinen.

Ensisijaisena tavoitteenani on siis hakea ja kaivaa itsestäni esiin se taistelija, joka vääntää tulevan massakauden kolmieräiset tennisväännöt väkisin himaan, joten olen päättänyt, että tänäkin vuonna taistelen juoksun läpi vaikka väkisin.

Hammasta purren, naama irveessä, kaikkeni antaen. Tekopirteät pakkohymyt kisakameroille Huopalahdessa jääkööt muiden huoleksi. Ei juoksu ikinä niin hauskaa ole, että naurattaisi. Maratonportin ja maaliviivan välistä 150 metrin matkaa lukuun ottamatta.

Silloin se fiilis iskee ja euforia ottaa miehestä otteen. Silloin on varaa jo nautiskella. Siitä fiiliksestä ammenetaan tämänkin kesän matseissa paljon.

Hyvää City Runia ja tsemppiä kaikille! C'moooon!

Tossut? Check. Chip? Check. Paita? Check. Lappu? Check.
Shortsit? Kalsarit? Sukat? Rasvaukset?
Rintakarvatrimmaus? Nänniteippaus? Musiikit?
Huomenna.