Viimeistelytreenit paikallaan?

Saatat muistaa, kun kirjoitin jotain HCR:stä ja sen aiheuttamasta motivaatioboostista kevään treenaamisia kohtaan. Se oli toiveunta. Taas kerran. 

Nyt kun City Runiin on viikko aikaa, on lenkkikertoja kertynyt tasan yksi.

Kevät on ollut kiireisin ja stressaavin miesmuistiini. Töissä on pitänyt kiirettä, samoin siviilissä. Maaliskuun lopulla ollut työmatka Washingtoniin katkaisi kylläkin sopivasti ja mukavasti arkea, mutta samalla hetkellä päättyi säännöllinen sisäpelikauteni, enkä ole käynyt kentällä kuin kerran reissun jälkeen. Heti sen perään alkoi kuukauden kestänyt remontti- ja muutto-operaatio uuteen kotiin. Varsinaisen huviliikunnan sijaan olenkin yrittänyt saada arkiliikuntaa mahdollisimman paljon, vaikkei remontissa itsellä kädet savessa juuri ole olletkaan.

Työreissussa mittailin sekä New Yorkin, että Washingtonin katuja ja puistoja tuntikausia kävellen ja nähtävyyksiä ihmetellen. Paluulennolla kotiin laskeskelin, että pelkkää "nähtävyyskävelyä" kertyi viikkoon noin vuorokauden verran. Pisin pätkä oli sessio New Yorkin keskikaupungilla ja Central Parkissa, jonka kiersin pituussuunassa melko laajasti, koska halusin nähdä muun muassa paikallisen tenniskeskuksen kentät. Kaikilla meillä on omat perversiomme.

Central Parkissa (NYC) pelattiin tennistä jo maaliskuussa.

Vaikka moinen kävelykuuri tukotti alaselkäni viikoiksi, on sitäkin rankempaa ollut reilun viikon kestänyt "pikkuhiljaa"-muuttaminen. Remontin lähestyessä loppuaan aloitimme roudaamaan uudelle asunnollemme "jotakin pientä" ja kun varsinainen muuttopäivä viime viikonloppuna isoimpine siirtoineen oli ohi, oli vanhalla asunnolla vieläkin jäljellä "jotakin pientä".

Viikon verran tavaroiden nostelua, kantelua, siirtelyä ja ties mitä käy todellakin kunnon treenistä. Vaikutusta juoksuvauhtiin voin vain arvailla, mutta pakko myöntää, että ihan ensimmäisenä ei HCR ole mielessä nyt ollut.

Nyt kun kamat on siirretty, viikon päässä kummitteleva hölkkä tulee kuitenkin karusti ja vauhdilla vastaan. Ei auta. Vaikka kämppä on sekaisin kuin Nadalin peli, niin mieltä rauhoittava viimeistelylenkki lienee pakko tehdä. NYT!!!

Juoksukauden avaus

Pari päivää kauden ensimmäisestä lenkistä. Kaksi kuukautta h-hetkeen. Tuntemukset? Pahat.

Kun muutama päivä sitten sain itseni, ensimmäistä kertaa sitten viime kesän, ulos lenkkivarustuksessa, alkoi heti sataa. Olisi pitänyt perua koko homma vielä siinä vaiheessa, mutta päätin puskea tuuleen ja sateeseen, kun leikkiin oli kerrankin lähdetty.

Puskin tunnin ja puskin vartin. Arviolta 12-13 km. Ensimmäiseksi lenkiksi toki ihan ok. Ihan ok.

Mutta. Ei avausta ilman virheitä.

Virhe #1: Juoksutakki ja paita sen alla kastuivat sateessa nopeasti ja nännit... Ne jäi tietysti teippaamatta. Ei sitä treenihölkälle ole ennenkään teipattu. Tunnin kohdalla märän paidan hankaus alkoi kuitenkin käydä jo ikäväksi. Believe you me.

Virheen hinta: Suihku edelleen yhtä tuskaa. Lapsiperheestä löytyy onneksi aina Bebanthenia. Kolmas rasvauspäivä menossa.

Virhe #2: Jalkaan sattui ilmeisesti vanhimmat, huonoimmat ja virttyneimmät tennissukat, mitä kaapista löytyi. Kastuivat tossujen kanssa samaa tahtia ja tietysti myös jalkaterät jäi teippaamatta.

Virheen hinta: Yksi ilta puhkottuja rakkoja.

Virhe #3: Venyttely. Tai sen puute. Ei se vaan mene tajuntaan, että mies on vanha ja askel väsynyt. Armottomin kipu löytyy nimittäin reisistä ja oikean polven ulkosyrjältä. Lupaavaa.

Virheen hinta: Istahdukset tapahtuvat nyt suht vikkelään. Reisien varaan ei paljon varata.

Juoksukauden avaus on joka vuosi yhtä juhlaa.

Motivointia kevään treenaamiseen

Tähän aikaan vuodesta on tapanani tehdä perinteinen perusmotivointi kevään noin 2-3 juoksulenkille.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ilmoittauduin viime viikolla tämän vuoden Helsinki City Runiin, joka juostaan kutakuinkin tasan kolmen kuukauden päästä.

Kerta tulee olemaan järjestyksessään kuudes ja tässä vaiheessa kautta on jälleen helppo uskotella itselleen, että nyt alkaa treenaaminen. Toivottavasti näin, mutta pahoin pelkään, että juoksut jää tänäkin vuonna pariin "valmistavaan" ja "herkistelevään" hölkkään. Olen tietysti mielelläni väärässä ja toivon juoksevani enemmänkin kevään aikana. 

Myönnän, että ilman hooseeär-motivaattoria kevään lenkit olisivat hyvin suurella todennäköisyydellä nollassa, kuten syksy ja talvi ilman selkeää tavoitetta ovat osoittaneet.

Niin tai näin, kun kautta on jäljellä enää parin sarjamatsin verran, voisi sisäkauden lopun ja pienen tennismotivaatiotauon täyttää juoksulla.

Ruudulla tämä suunnitelma näyttää kieltämättä todella hyvältä. Jälleen kerran.

Viikon video, viikko 18

Viikon video tulee päivän myöhässä, mutta tähän on syynsä. Helsinki City Runin videot ilmestyivät vasta tänään.

HCR-taivallus tallentui matkan varrella kolmeen eri otteeseen ja koska oma taaperrukseni sekoittuu sen verran sopivasti muuhun massaan, niin uskallan oheisen linkin laittaa.

Bongatkoon ken löytää. Vinkkinä sen verran, että askel on raskas. Todella raskas.

#3266 metsässä, kaarteessa ja maalisuoralla.

Ennakkofiilikseni voit lukea tästä.

Lähdin matkaan varovaisin odotuksin. Periaatteessa kaikki ajat alle kahden tunnin olisivat olleet tällä kertaa ok, sillä juoksutreeniä olisi voinut olla enemmänkin. Lisäksi pieni flunssaoireilu parina edellispäivänä vähän jännitti, mutta lähtöhetkellä oli onneksi ihan normi olo. Kiitos Buranan, Bura-C:n, Pronaxenin, Ketorinin ja Finrexinin.

Strategiana oli vetää ensimmäinen kymppi noin 50-55 minuuttiin ja taistella loppu jotenkin maaliin saakka. Suunnitelma toimikin hyvin ja olin ollut puolimatkassa ajassa 55:38. Toiseen puolikkaaseen menikin sitten melko tarkkaan tunti, joten loppuajaksi muodostui 1:54:07, mikä on paras aikani HCR:ssä, joita on nyt takana viisi.

Juoksun taisteluosuus alkoi tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään eli vasta 17 km:n kohdilla, joten jopa Huopalahden lenkki, kilometrit noin 13-17, meni tänä vuonna paljon odotettua paremmin. Jo etukäteen aavistuksen harmittanut ainainen katkeaminen Huopalahdessa ei siis tänä vuonna tapahtunut, vaan koin kauniin puistomiljöön ensimmäistä kertaa vuosiin jonain muuna kuin pelkkänä katkeamishelvettinä.

Toki se pieni nousu viimeiseltä tankkauspisteeltä Huopalahdesta takaisin keskuspuistoon oli lopun alkua ja vei ainakin ne juuri tankatut Gatoradet ja banaanit tänäkin vuonna. Siitä eteenpäin juoksu oli melkoista tervanjuontia lähes tulkoon loppuun saakka ja käsittäkseni jäljellä olleet kilometrit menivät kukin noin minuutin hitaammin kuin kilometrit siihen asti.

Viimeisenä kruununa oli tietysti vielä nousu stadionille, joka todella vei mehut väsyneestä miehestä, vaikkei se varsinainen mäki edes olekaan. Lopun 100 metriä, maratonportilta maaliin, tuntuvat väsystä huolimatta aina mielettömiltä, mutta ehdottomasti paras fiilis odottaa tietenkin maaliin tullessa, kun juoksu on ohi ja saa pysähtyä fiilistelemään.

Lopputuloksena kuitenkin oma ennätysaika ja treenin määrään peilaten voin olla erittäin tyytyväinen. Olipa tämä myös viidestä HCR-juoksustani ensimmäinen kerta, kun jalat eivät kipeytyneet liiemmin jo lenkin aikana, joten sikälikin oli mukava juosta, jos juokseminen nyt ylipäätään voi mukavaa olla.

Vaikka lenkin aikana tulee joka vuosi ja monta kertaa mieleen, että onko tässä mitään järkeä, niin juuri nuo lopun fiilikset ottanevat tulevan vuoden aikana taas voiton ja ensi vuonna ollaan jälleen lappu rinnassa.

Myös se perinteinen perusajatus, eli että ensi vuotta varten voisi kerrankin oikein treenata, kytee jo vahvana, vaikkei todennäköisesti toteudukaan.

Hölkkää pukkaa

Tähän aikaan vuodesta minulla on ollut tapana käydä jolkottelemassa puolimaraton Helsinki City Runissa, hakien samalla asennetta kesän massakoitoksia varten.

Huominen juoksu on järjestyksessään viides kerta kun olen mukana. Saavutus sinänsä, sillä mikään himojuoksija en ole ikinä ollut, enkä tule ikinä olemaan. Olen juossut säännöllisesti itse asiassa vain yhden vuoden elämästäni (-95), jolloin ravasimme Upinniemen ja Hilan soratiet urille Merivoimien Sukeltajakurssilla, mutta se oli 18 vuotta ja 12 kiloa sitten. Moiset juoksupohjat eivät enää niin sanotusti kanna.

Siitä huolimatta, lähes kaikkia HCR-valmistautumisiani on leimannut treenilenkkien kovin vähäinen määrä sekä runsas lepo. Tämäkään vuosi ei ole ollut poikkeus. Lenkkejä kertyi viimeisen kuukauden aikana, tai vajaan vuoden aikana, tasan kolme.

Ensimmäinen lenkki aprillipäivänä, kuukausi ennen juoksua, oli noin 13 kilometrin hölkkä kevyellä kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Aprillipäivän kunniaksi kroppa narrasi urakalla, sillä juoksu kulki yllättävänkin hyvin, mitä nyt jalat alkoivat hieman valittamaan noin tunnin kohdalla. Tämä ei ole mitenkään uutta, mutta siedettävää.

Toisen lenkin yritin vetää jo asenteella ja runtata kympin viiden minuutin kilometrivauhtilla, joka on minulle ehdottomasti maksimi-, mutta samalla myös se mittarivauhti näillä jaloilla, kunnolla ja -kiloilla. En kuitenkaan jaksanut kuin 4 kilometriä, kunnes oli pakko kääntyä takaisin kotia kohti. Jalat tuntuivat väsyneiltä ja keuhkoissakin tuntui kovin pahalta. Ilmeisesti katupölyn takia. (Kuten huomaat, valehtelen itselleni nyt jo mestarillisesti.)

Todellisuudessa ei siis näyttänyt hyvältä. Ei ollenkaan. Onneksi kolmas lenkki, tuttu 10 kilometriä viikko sitten, meni melko kevyesti 55 minuuttiin ilman sen kummempia kipuja tai tuskia. Päätinkin välittömästi, että mies on kunnossa ja treenit jäivät yhtä tennistreeniä lukuun ottamatta siihen paikkaan. Viikossa enää tietysti mitään ehtisi tekemäänkään...

En ole asettanut mitään sen kummempaa aikatavoitetta, vaikka salaa tietysti olenkin. Kuka nyt haluaisi jäädä edellisvuoden ajastaan? En minä ainakaan.

Toisaalta on oltava myös realisti. Jos treenimäärä ei ole ainakaan kasvanut, niin mitään mullistavia parannuksia ei ole odotettavissa. Eli jos pääsen alle kahden tunnin, olen todella tyytyväinen.

Ensisijaisena tavoitteenani on siis hakea ja kaivaa itsestäni esiin se taistelija, joka vääntää tulevan massakauden kolmieräiset tennisväännöt väkisin himaan, joten olen päättänyt, että tänäkin vuonna taistelen juoksun läpi vaikka väkisin.

Hammasta purren, naama irveessä, kaikkeni antaen. Tekopirteät pakkohymyt kisakameroille Huopalahdessa jääkööt muiden huoleksi. Ei juoksu ikinä niin hauskaa ole, että naurattaisi. Maratonportin ja maaliviivan välistä 150 metrin matkaa lukuun ottamatta.

Silloin se fiilis iskee ja euforia ottaa miehestä otteen. Silloin on varaa jo nautiskella. Siitä fiiliksestä ammenetaan tämänkin kesän matseissa paljon.

Hyvää City Runia ja tsemppiä kaikille! C'moooon!

Tossut? Check. Chip? Check. Paita? Check. Lappu? Check.
Shortsit? Kalsarit? Sukat? Rasvaukset?
Rintakarvatrimmaus? Nänniteippaus? Musiikit?
Huomenna.