Viikon video, viikko 20 ja 21

Tuplanumero, koska viime viikonloppu meni kuten meni.

Viime viikolla pelattiin siis Rooman Masters. Nadal pelasi tyylilleen uskollisesti jalka kaasulla ja kun Djokovic tukkoili itsensä ulos ottelussa Tomas Berdychiä vastaan, ei voittajaa tarvinnut kaukaa hakea.

Mutta. Latvian Ernests Gulbis antoi hurjan myrskyvaroituksen kolmannella kierroksella. Jos keli Garrosilla on jonain päivänä koleahko ja/tai kostea ja Nadal saa vastaansa Gulbisin kaltaisen moukaroijan, on yllätysmomentti olemassa. Betsaajat siis tarkkana sään kanssa.

Toki se vaatii haastajalta vielä ainakin yhden faktorin. Pään.

Seuraavassa tulee kaksi videota pelaajista, jotka hävisivät Nadalille ikuisessa kaupungissa. Niitä katsoessa voi miettiä kumpi pelaajista yllättää joskus Nadalin massalla? Tai on ainakin lähempänä sitä?

Molemmilla on parhaimmillaan hyvin samantyyppinen moukarointipeli, mutta ei mennä siihen, vaan kavereiden asenteeseen. 

Ilman Gulbisin kaltaista uskoa omaan tekemiseen ei kaadeta kovinkaan montaa kärkinimeä heidän "kotikentillään". Toki Gulbisilla on tuossa jopa arroganttikin asenne, mutta itsevarmuuden ja arroganttiuden raja on joskus varsin häilyvä, varsinkin urheilussa. Eihän tuolla olla hymypoikapatsaita hakemassa vaan voittoja. Kaiken uhon keskelläkin Gulbisinkin on kuitenkin syytä muistaa, että parempi voittaa aina.

Silti, Gulbisilla on mielestäni pään puolesta mahdollisuus järkyttää tennismaailman lähes betonisia rakenteita milloin tahansa, varsinkin yksittäisissä otteluissa. Pelissä on kuitenkin vielä sen verran epätasaisuutta, jotta hän voittaisi tarpeeksi usein myös heikoimpina päivinään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suurkisojen voittamiseen on vielä matkaa. 

Berdychin juna on pään osalta mennyt jo kauan sitten, kuten aiemminkin on jo tullut kirjoitettua. Berdych jääneekin tenniksen historiaan yhtenä niistä lukuisista pelaajista, josta olisi voinut tulla vaikka mitä, mutta josta ei koskaan tullut suurkisavoittajaa. 

Hölkkää pukkaa

Tähän aikaan vuodesta minulla on ollut tapana käydä jolkottelemassa puolimaraton Helsinki City Runissa, hakien samalla asennetta kesän massakoitoksia varten.

Huominen juoksu on järjestyksessään viides kerta kun olen mukana. Saavutus sinänsä, sillä mikään himojuoksija en ole ikinä ollut, enkä tule ikinä olemaan. Olen juossut säännöllisesti itse asiassa vain yhden vuoden elämästäni (-95), jolloin ravasimme Upinniemen ja Hilan soratiet urille Merivoimien Sukeltajakurssilla, mutta se oli 18 vuotta ja 12 kiloa sitten. Moiset juoksupohjat eivät enää niin sanotusti kanna.

Siitä huolimatta, lähes kaikkia HCR-valmistautumisiani on leimannut treenilenkkien kovin vähäinen määrä sekä runsas lepo. Tämäkään vuosi ei ole ollut poikkeus. Lenkkejä kertyi viimeisen kuukauden aikana, tai vajaan vuoden aikana, tasan kolme.

Ensimmäinen lenkki aprillipäivänä, kuukausi ennen juoksua, oli noin 13 kilometrin hölkkä kevyellä kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Aprillipäivän kunniaksi kroppa narrasi urakalla, sillä juoksu kulki yllättävänkin hyvin, mitä nyt jalat alkoivat hieman valittamaan noin tunnin kohdalla. Tämä ei ole mitenkään uutta, mutta siedettävää.

Toisen lenkin yritin vetää jo asenteella ja runtata kympin viiden minuutin kilometrivauhtilla, joka on minulle ehdottomasti maksimi-, mutta samalla myös se mittarivauhti näillä jaloilla, kunnolla ja -kiloilla. En kuitenkaan jaksanut kuin 4 kilometriä, kunnes oli pakko kääntyä takaisin kotia kohti. Jalat tuntuivat väsyneiltä ja keuhkoissakin tuntui kovin pahalta. Ilmeisesti katupölyn takia. (Kuten huomaat, valehtelen itselleni nyt jo mestarillisesti.)

Todellisuudessa ei siis näyttänyt hyvältä. Ei ollenkaan. Onneksi kolmas lenkki, tuttu 10 kilometriä viikko sitten, meni melko kevyesti 55 minuuttiin ilman sen kummempia kipuja tai tuskia. Päätinkin välittömästi, että mies on kunnossa ja treenit jäivät yhtä tennistreeniä lukuun ottamatta siihen paikkaan. Viikossa enää tietysti mitään ehtisi tekemäänkään...

En ole asettanut mitään sen kummempaa aikatavoitetta, vaikka salaa tietysti olenkin. Kuka nyt haluaisi jäädä edellisvuoden ajastaan? En minä ainakaan.

Toisaalta on oltava myös realisti. Jos treenimäärä ei ole ainakaan kasvanut, niin mitään mullistavia parannuksia ei ole odotettavissa. Eli jos pääsen alle kahden tunnin, olen todella tyytyväinen.

Ensisijaisena tavoitteenani on siis hakea ja kaivaa itsestäni esiin se taistelija, joka vääntää tulevan massakauden kolmieräiset tennisväännöt väkisin himaan, joten olen päättänyt, että tänäkin vuonna taistelen juoksun läpi vaikka väkisin.

Hammasta purren, naama irveessä, kaikkeni antaen. Tekopirteät pakkohymyt kisakameroille Huopalahdessa jääkööt muiden huoleksi. Ei juoksu ikinä niin hauskaa ole, että naurattaisi. Maratonportin ja maaliviivan välistä 150 metrin matkaa lukuun ottamatta.

Silloin se fiilis iskee ja euforia ottaa miehestä otteen. Silloin on varaa jo nautiskella. Siitä fiiliksestä ammenetaan tämänkin kesän matseissa paljon.

Hyvää City Runia ja tsemppiä kaikille! C'moooon!

Tossut? Check. Chip? Check. Paita? Check. Lappu? Check.
Shortsit? Kalsarit? Sukat? Rasvaukset?
Rintakarvatrimmaus? Nänniteippaus? Musiikit?
Huomenna.