maanantai 6. toukokuuta 2013

Viikon video, viikko 18

Viikon video tulee päivän myöhässä, mutta tähän on syynsä. Helsinki City Runin videot ilmestyivät vasta tänään.

HCR-taivallus tallentui matkan varrella kolmeen eri otteeseen ja koska oma taaperrukseni sekoittuu sen verran sopivasti muuhun massaan, niin uskallan oheisen linkin laittaa.

Bongatkoon ken löytää. Vinkkinä sen verran, että askel on raskas. Todella raskas.

#3266 metsässä, kaarteessa ja maalisuoralla.

Ennakkofiilikseni voit lukea tästä.

Lähdin matkaan varovaisin odotuksin. Periaatteessa kaikki ajat alle kahden tunnin olisivat olleet tällä kertaa ok, sillä juoksutreeniä olisi voinut olla enemmänkin. Lisäksi pieni flunssaoireilu parina edellispäivänä vähän jännitti, mutta lähtöhetkellä oli onneksi ihan normi olo. Kiitos Buranan, Bura-C:n, Pronaxenin, Ketorinin ja Finrexinin.

Strategiana oli vetää ensimmäinen kymppi noin 50-55 minuuttiin ja taistella loppu jotenkin maaliin saakka. Suunnitelma toimikin hyvin ja olin ollut puolimatkassa ajassa 55:38. Toiseen puolikkaaseen menikin sitten melko tarkkaan tunti, joten loppuajaksi muodostui 1:54:07, mikä on paras aikani HCR:ssä, joita on nyt takana viisi.

Juoksun taisteluosuus alkoi tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään eli vasta 17 km:n kohdilla, joten jopa Huopalahden lenkki, kilometrit noin 13-17, meni tänä vuonna paljon odotettua paremmin. Jo etukäteen aavistuksen harmittanut ainainen katkeaminen Huopalahdessa ei siis tänä vuonna tapahtunut, vaan koin kauniin puistomiljöön ensimmäistä kertaa vuosiin jonain muuna kuin pelkkänä katkeamishelvettinä.

Toki se pieni nousu viimeiseltä tankkauspisteeltä Huopalahdesta takaisin keskuspuistoon oli lopun alkua ja vei ainakin ne juuri tankatut Gatoradet ja banaanit tänäkin vuonna. Siitä eteenpäin juoksu oli melkoista tervanjuontia lähes tulkoon loppuun saakka ja käsittäkseni jäljellä olleet kilometrit menivät kukin noin minuutin hitaammin kuin kilometrit siihen asti.

Viimeisenä kruununa oli tietysti vielä nousu stadionille, joka todella vei mehut väsyneestä miehestä, vaikkei se varsinainen mäki edes olekaan. Lopun 100 metriä, maratonportilta maaliin, tuntuvat väsystä huolimatta aina mielettömiltä, mutta ehdottomasti paras fiilis odottaa tietenkin maaliin tullessa, kun juoksu on ohi ja saa pysähtyä fiilistelemään.

Lopputuloksena kuitenkin oma ennätysaika ja treenin määrään peilaten voin olla erittäin tyytyväinen. Olipa tämä myös viidestä HCR-juoksustani ensimmäinen kerta, kun jalat eivät kipeytyneet liiemmin jo lenkin aikana, joten sikälikin oli mukava juosta, jos juokseminen nyt ylipäätään voi mukavaa olla.

Vaikka lenkin aikana tulee joka vuosi ja monta kertaa mieleen, että onko tässä mitään järkeä, niin juuri nuo lopun fiilikset ottanevat tulevan vuoden aikana taas voiton ja ensi vuonna ollaan jälleen lappu rinnassa.

Myös se perinteinen perusajatus, eli että ensi vuotta varten voisi kerrankin oikein treenata, kytee jo vahvana, vaikkei todennäköisesti toteudukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti