Viikon video, viikko 18

Viikon video tulee päivän myöhässä, mutta tähän on syynsä. Helsinki City Runin videot ilmestyivät vasta tänään.

HCR-taivallus tallentui matkan varrella kolmeen eri otteeseen ja koska oma taaperrukseni sekoittuu sen verran sopivasti muuhun massaan, niin uskallan oheisen linkin laittaa.

Bongatkoon ken löytää. Vinkkinä sen verran, että askel on raskas. Todella raskas.

#3266 metsässä, kaarteessa ja maalisuoralla.

Ennakkofiilikseni voit lukea tästä.

Lähdin matkaan varovaisin odotuksin. Periaatteessa kaikki ajat alle kahden tunnin olisivat olleet tällä kertaa ok, sillä juoksutreeniä olisi voinut olla enemmänkin. Lisäksi pieni flunssaoireilu parina edellispäivänä vähän jännitti, mutta lähtöhetkellä oli onneksi ihan normi olo. Kiitos Buranan, Bura-C:n, Pronaxenin, Ketorinin ja Finrexinin.

Strategiana oli vetää ensimmäinen kymppi noin 50-55 minuuttiin ja taistella loppu jotenkin maaliin saakka. Suunnitelma toimikin hyvin ja olin ollut puolimatkassa ajassa 55:38. Toiseen puolikkaaseen menikin sitten melko tarkkaan tunti, joten loppuajaksi muodostui 1:54:07, mikä on paras aikani HCR:ssä, joita on nyt takana viisi.

Juoksun taisteluosuus alkoi tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään eli vasta 17 km:n kohdilla, joten jopa Huopalahden lenkki, kilometrit noin 13-17, meni tänä vuonna paljon odotettua paremmin. Jo etukäteen aavistuksen harmittanut ainainen katkeaminen Huopalahdessa ei siis tänä vuonna tapahtunut, vaan koin kauniin puistomiljöön ensimmäistä kertaa vuosiin jonain muuna kuin pelkkänä katkeamishelvettinä.

Toki se pieni nousu viimeiseltä tankkauspisteeltä Huopalahdesta takaisin keskuspuistoon oli lopun alkua ja vei ainakin ne juuri tankatut Gatoradet ja banaanit tänäkin vuonna. Siitä eteenpäin juoksu oli melkoista tervanjuontia lähes tulkoon loppuun saakka ja käsittäkseni jäljellä olleet kilometrit menivät kukin noin minuutin hitaammin kuin kilometrit siihen asti.

Viimeisenä kruununa oli tietysti vielä nousu stadionille, joka todella vei mehut väsyneestä miehestä, vaikkei se varsinainen mäki edes olekaan. Lopun 100 metriä, maratonportilta maaliin, tuntuvat väsystä huolimatta aina mielettömiltä, mutta ehdottomasti paras fiilis odottaa tietenkin maaliin tullessa, kun juoksu on ohi ja saa pysähtyä fiilistelemään.

Lopputuloksena kuitenkin oma ennätysaika ja treenin määrään peilaten voin olla erittäin tyytyväinen. Olipa tämä myös viidestä HCR-juoksustani ensimmäinen kerta, kun jalat eivät kipeytyneet liiemmin jo lenkin aikana, joten sikälikin oli mukava juosta, jos juokseminen nyt ylipäätään voi mukavaa olla.

Vaikka lenkin aikana tulee joka vuosi ja monta kertaa mieleen, että onko tässä mitään järkeä, niin juuri nuo lopun fiilikset ottanevat tulevan vuoden aikana taas voiton ja ensi vuonna ollaan jälleen lappu rinnassa.

Myös se perinteinen perusajatus, eli että ensi vuotta varten voisi kerrankin oikein treenata, kytee jo vahvana, vaikkei todennäköisesti toteudukaan.

Golfkyynärpää (Epicondylus medialis)

"Oireet ovat ilmiselvät. Tämä on niin sanottu golfkyynärpää."

Siinä diagnoosi pitkään vaivanneelle kyynärpääkivulleni. Jep. Olen hakannut kohta 30 vuotta keltaista karvapalloa ja elämäni ensimmäinen käsihärä diagnosoidaan golfkyynärpääksi. Epicondylus medialis.

Jotenkin tragikoomista. Toki myös kovin helpottavaa, sillä halleilla pyörivät kauhutarinat kroonisista tenniskyynärpäistä eivät ole tennistarinoinnin mukavinta antia. Periaatteessa kyseessä on kuitenkin täysin samantyyppinen vamma kuin tenniskyynärpää (Epicondylitis materalis), mutta eri paikassa, joten vaara ei ole ohi. Uskoa antaa kuitenkin hoitovaste, joka liikkuu 100% hujakoilla.

Kipu on siis tuntunut vasemman kyynärpään sisäpuolella kyynärtaipeen alapuolella. Ei siis kyynärpään ulkopuolella, kuten tenniskyynärpässä. Kipu ei juurikaan normielämässä tunnu, mutta tenniskentällä kylläkin. Sielläkin olen kyllä pystynyt lyömään peruslyöntejä muutamaa treenikertaa lukuun ottamatta täysin normaalisti, mutta heti kun on alettu syöttämään, niin voi pojat sitä kipua, kun maila ampaisee matkaansa kohti osumaa. Puhumattakaan slicesyötöstä, jossa ojentunut käsi ikään kuin kiertyy pallon vasempaa poskea kurittaen. Tuo on tuottanut ajoittain sen luokan tuskaa, että poru on tullut siihen paikkaan. Ilman ibuprofeiiniä en ole pystynyt syöttämään oikeastaan kesän jälkeen.

En tarkalleen tiedä mistä kyseinen vamma sai viime syksynä alkunsa, mutta on luonnollisesti monia juttuja, joissa vasen käteni saa ylimääräistä kuormaa. Vasurini on useimmiten (eli aina) se, jolla mm. kannattelen tytärtäni, kun hän tulee syliini tai kun hän on vaipanvaihtoprosessissa. Myös autonratin kääntäminen ja kitaran sointujen ottaminen vasurilla pitävät kyynärvarren koukistaja- ja kiertäjälihaksia pienessä, mutta jatkuvassa paineessa.

Syitä voi siis olla monia, joten pirustako sitä oikeasti tietää, mistä näitä golfkyynärpäitä tulee, varsinkaan kun en edes golfaa. Eipä sitä tietenkään vaaditakaan. Tenniksen olen kuitenkin näppärästi laskenut tästä yhtälöstä pois, koska luulisin, että tässä ajassa ongelmia olisi tullut jo paljon aiemmin.

Lääkkeet on nyt kuitenkin saatu. Felden-geeliä ja Voltaren Retardia. Kyllä lääkkeen nimi on todellakin Voltaren Retard! Retard... Right. Toivottavasti nimi ei ole enne. Yhtään mistään.

Kaupan päälle tuli vielä kuuden kerran fysioterapia, joka alkoi tänään. Kipupisteen hakua, hierontaa ja lopulta pari pätkää kinesioteippiä. Tuntui menevän ehkä aavistuksen överiksi, mutta maanantain vuorolla pääni oli jo niin kypsä, että nyt sitä on valmis tekemään ihan mitä tahansa.

Moni kysyy, miksi menin lääkäriin vasta nyt. Niin minäkin. Totuus on kuitenkin se, että kipu on vaihdellut lievästä järjettömyyksiin ja näihin jälkimmäisiin sfääreihin ollaan päästy vasta viime viikkoina. Onhan tässä kieltämättä sitäkin, ettei suomalainen mies mene lääkäriin ennen kuin on pakko. Ja nyt oli.

Jään innolla seuraamaan tilanteen kehittymistä. Väliaikatietona sen verran, että tämä kinesioteippi ei tahdo karvoituksesta johtuen pysyä päistään kiinni tuntia kauempaa. Selvästi karvattomampien apinoiden laji. Sheivatkaa siis paikkanne, kun tähän leikkiin lähdette.