lauantai 16. heinäkuuta 2016

Jälkipelit: Wimbledon 2016

Muutama päivä tullut sulateltua kaikkea sitä, mitä Wimbledon 2016 meille lopulta antoi.

Aloitetaan Andy Murraysta. Tämän vuoden turnaus oli käytännössä kokonaan hänen näytöstään. Pari huonompaa erää matkan varrella, mutta muuten täysin ylivertainen esitys. Pelaaminen oli toteutuksineen ennen kaikkea fiksua ja monipuolista. Onnittelut mestarille!

Erityisesti finaalissa Milos Raonicin neutralisointi oli upea näytös Andyn monipuolisesta osaamisesta. Hän hyydytti kanadalaisen käytännössä juuri niin kuin ennakossa pohdin. Hänen syötönpalautusprosentti jopa Raonicin ykkösiin oli valtavan hyvä ja loppupeleissä hän sai Raonicin näyttämään lähes yhden tempun ponilta. 

Tosiaan, Raonic hyytyi aavistuksen finaalissa, mikä ei toisaalta pitkien pelaajien tapauksessa, varsinkaan viisieräisen semifinaalin jälkeen, turnauksen loppuvaiheissa yllätä. Ei edes Wimbledonissa. 

Enemmän kuitenkin häneltä odotin ja vaikka esimerkiksi kanadalaisen verkkopeli on parantunut hurjan syöttämisen ja kämmenpommin kyytipojaksi, niin melko luonnotonta säntäilyä Raonicin hyökkäyspeli suurimman osan ajasta finaalissa oli. Nykytenniksessä kun vain on niin, että kärkipään pelaajien ohituspeli on yksinkertaisesti niin vahvaa, ettei verkolle mennä ilman kunnon valmistelua. Tämän tietää karusti nyt myös Raonic, joka valitettavan usein säntäsi täysin luokattoman lähestymislyönnin perään verkolle huomatakseen, että pallot viuhuivat joko ohi tai tulivat ikävinä kintuille, jonka jälkeen Murray viimeistään napsi marjat pois.

Turnaus oli Raonicille kuitenkin hyvä ja varsinkin voitto Roger Federeristä osoitti, että seuraava askel kohti huippua on nyt otettu. Vielä on kuitenkin paljon matkaa, jos ja kun kanadalainen Grand Slam-valloittajaksi hamuaa. Rystyn aikaansaamattomuus, pelin suvantohetket, pelikirjan yksipuolisuus ja ehkä vähän lisävaihteiden löytymättömyys kriittisillä hetkillä ovat vielä niitä selkeitä puutteita miehen pelissä, jotka erottavat ison pojan isoista pojista. Ne on saatava kuntoon ja itse asiassa aika nopealla aikataululla, sillä muuten tämä välisukupolvi Raonic-Kei Nishikori-Grigor Dimitrov jää täysin uusimman sukupolven jalkoihin Alexander Zverevin ja Dominic Thiemin johdolla. 

Roger Federerin turnaus oli vakuuttava ja toisaalta taas valtava pettymys. Finaali jäi harmittavan lähelle, mutta eipä tappio puolivälierässäkään kaukana ollut. Novak Djokovicin tippuminen avasi kaavion, mutta älytön nälkäkään ei lopulta riittänyt, vaan toi myös painetta ja vähän voi mies peiliinkin katsoa, että finaalissa pelasi Raonic eikä sveitsiläinen. Eikä sillekään tosiasialle voi mitään, että nämä "nuoret" tekevät "tuloaan". Tappiossa Raonicille oli myös vallanvaihtumisen merkkejä. 

Novak Djokovicin tappio ja sen merkitys on jäänyt askarruttamaan eniten. Oliko kyseessä vain kertaluontoinen notkahdus vai alkaako dominointi murenemaan sittenkin pala palalta jo nyt. Andy Murray näytti paljon nälkäisemmältä koko turnauksen ajan kuin serbi ja uskon, että tämä voitto vain vahvistaa Andyä ja antaa uskoa, että Ivan Lendlin kanssa ollaan vahvasti oikealla tiellä. Duuni palkitaan aina ja jossain mielessä epäilen, että juuri nyt Djokovic on aavistuksen väsynyt henkisesti ja näemme loppuvuonna, joka serbille on usein lähes näytöstyyliin voittamista, yllättäviä tappioita. Joko isoille pojille tai sitten uusille paikat käyttäville querreylle.

Juan Martin del Potron paluu ja hieno voitto mm. Stan Wawrinkasta oli upeaa katseltavaa, vaikka rystyslicen määrä olikin liian kova isosti pärjäämiseen. Hieno tarina ja paluu kuitenkin. Puhumattakaan Marcus Willisin unelmamatkasta koutsausarjesta Wimbledonin keskuskentälle nauttimaan Roger Federerin kyydistä.

Mieleenpainuvin muisto tämän vuoden Wimbledonista tulee kuitenkin ikuisesti olemaan Henri Kontisen ja Heather Watsonin sekanelinpelin mestaruus! Onnittelut ensimmäiselle suomalaiselle Grand Slam-mestarille! Sattui olemaan vieläpä syntymäpäiväni, joten mahtavampaa kruunua en olisi juhlapäivääni voinut toivoa. Upeata Henri! Kiitos!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti