Neljännestä luukusta esiin putkahtaa neljä Grand Slam -turnausta. Australian avoimet, Roland Garros (Ranskan avoimet), Wimbledon ja US Open. Isoimmat, kauneimmat ja mielenkiintoisimmat turnaukset.
Vaikka pelaajien osalta neljää suurta ei tällä erää enää olekaan, pitävät nämä neljä turnausta meidät otteessaan vuodesta vuoteen. Yhdessäkään en ole käynyt, mutta jonkinlainen suhde niistä jokaiseen on vuosien aikana syntynyt.
Läheisimmäksi Grand Slamiksi minulle on valikoitunut Ranskan avoimet, jossa peli on parhaimmillaan kuin shakkia. Pisteitä rakennetaan usein monien lyöntien ajan ja lopulta vastustajaa niistetään vastustamattomalla winnerillä tyhjään kenttään. Lisäksi Roland Garrosin lähetysajat ovat aina olleet eurooppalaiseen makuun sopivat ja laajahko näkyvyys jo juniorivuosista lähtien Eurosportin kaapelikanavalta teki siitä erittäin mieluisan. Myös Ranskan avointen voittajat ovat olleet lähes poikkeuksetta mieleeni. Taistelijoita, taiteilijoita, duunareita, kuninkaita ja upeita pallonlyöjiä on riittänyt.
Toki muutkin Grand Slamit ovat mieluisia, mutta Australian kohdalla on ollut, ehkä opiskeluvuosia lukuun ottamatta, pieniä haasteita joidenkin lähetysaikojen kanssa ja sama koskee jossain määrin US Openia.
Wimbledon on tietysti Wimbledon. Jossain vaiheessa oli kuitenkin vuosia, jolloin tämä turnaus ei näkynyt oikein mistään ja intohimoinen rakkaustarinamme jäi aavistuksen puolitiehen. Sittemmin asia on korjaantunut huomattavasti, vaikkakin itse peli on alustan nopeudesta johtuen yksipuolisempaa hurjastelua. Parin kuukauden massakauden jälkeen on kuitenkin aina mukavaa vaihtelua katsella toisenlaista tennistä, jota monet kutsuvat "oikeaksi tennikseksi".
Niin tai näin, Grand Slamien aika on aina yhtä juhlaa.
Vasurilla on nimestään huolimatta poliittisesti täysin sitoutumaton tennisblogi,
joka käsittelee tennistä niin katsojan, pelaajan, valmentajan kuin yrittäjänkin vinkkelistä.
