08/11/2016

Välikuninkaan aika

Andy Murrayn nousu uudeksi maailman ykköspelaajaksi sai pohtimaan uuden kuninkaan merkitystä miesten tennikselle.

Silloin tällöin myös täällä blogissa on mietitty sitä, kuka uusi pelaaja nousee seuraavana uudeksi ykkösnimeksi. Keskustelu on nykyvalossa jopa hieman yllättäen keskittynyt Andyä nuorempiin nimiin, kuten Milos Raonic, Dominic Thiem, Nick Kyrgios ja jopa Aleksander Zverev, jota olen itse nostanut aika ajoin esiin, joskin aikaikkuna ei ole ihan vielä oikea. 

Andylle se sitä kuitenkin on. Juuri nyt ja viimeistään nyt. Tänä syksynä, tai oikeastaan viimeisen kuukauden ajan, tilanne on ollut ikään kuin "nyt tai ei koskaan". Muu big four hiipuu ja uusi nälkäinen sukupolvi tekee nousuaan, joten käytännössä Andyn aika oli käymässä vähiin. Viime kuukaudet Andyn nälkä kohti ykköspaikkaa onkin varmasti ollut järjetön, mutta toteutuakseen se on tosiaan vaatinut pientä apua myös muilta.

Novak Djokovicin romahdus on kauden jälkimmäisen puoliskon aikana ollut raju ja tilaisuus Andyn nousulle on tullut ikään kuin varkain. Tilanne lienee yllättänyt myös skotin, mutta supersyksyn pelaamalla mies on mahdollistanut statuksen uutena kuninkaana. Siinä mielessä mies on toki ollut oman onnensa seppä. Tilannetta edesauttaa luonnollisesti se, että Roger Federer ja Rafael Nadal ovat ratsastamassa entistä kovemmalla laukalla kohti auringonlaskujaan. Tasaisemmalla suoritustasolla operoivan Andyn nousu piikkiin onkin varsin luonnollinen jatkumo tämän nelikon harvainvallassa. 

Kaikesta tästä huolimatta en siltikään jaksanut uskoa Andyn mahdolliseen ykkösrankingiin ennen kuin Djokovic lopulta hävisi viime viikolla Pariisissa. Vaikuttaisi todella siltä, että serbin paketti on täysin levällään tällä hetkellä. Nälkä on ohi, toisin kuin Murraylla.

Tänä vuonna ja koko urallaankin työn sankaruudessa meritoitunut Murray on kuitenkin ykkösrankinginsä ansainnut. Ei puhettakaan muusta.

Miehen lyönnit ja peli ovat kehittyneet koko uran ajan askel askeleelta aggressiivisempaan suuntaan ja vaikkei miehestä pommittajaa ikinä tulekaan, on mies mestarillisesti jalostanut peliään siitä kultaisen noutajan superpuolustuksesta eteenpäin. Monipuolisuudessaan Murrayn vertaista pelaajaa ei juuri ole. Ei hänestä tietenkään mitään maagista taikuria saa, muttei myöskään monotonista pallonhakkaajaa. Miehellä on monta tapaa voittaa.

Murray kärsii tottakai edelleen siitä, että takavuosina isoissa kisoissa tuli järjestelmällisesti turpaan edellämainitulta kolmikolta. Tämä on uran alkuaikojen "tuupparistatuksen" ohella jättänyt jonkinlaisen muistijäljen ihmisten mieliin siitä tylsästä kiukuttelijatuupparista ikuisesta kakkosesta. Varsinkin viime vuosien niukat tappiot Djokovicille ovat syöneet ikävästi Andyn sädekehää. Pitkään näytti siltä, että mies ei pysty voittamaan Djokoviciä koskaan.

Jostain syystä myöskään Andyn työhevosstatus ei kaikkien mielestä oikeuta ykkösrankingin pelaajaksi. Sikäli tämä jaksaa ihmetyttää, sillä moni meistä, ellei peräti kaikki, olisi kernaasti suonut esimerkiksi David Ferrerille, toiselle työhevoselle, Grand Slam-voiton muutamia vuosia sitten miehen piikatessa urallaan Grand Slam-semeissä ja jopa finaalissa. Raaka työ siis kunniaan!

Murrayn johdonmukainen kehitys ja kova duuni on kuitenkin tuonut miehen uralle huipennuksen ja nyt on aika ratsastaa tämän aallon harjalla niin pitkään kuin mahdollista. Se ei välttämättä ole maailman pisin aalto, sillä nuoret nälkäiset hait vaanivat jo lähellä, mutta silti se on aalto, jota moni ei urallaan koskaan tavoita. Onnea Andy!