No niin. Wimbledon on ohi. Jalkapallon MM-kisat ovat ohi. Penkkiurheilullisen tyhjiön täyttämiseksi palatkaamme vielä hetkeksi Wimbledoniin ja katsokaamme isoa kuvaa sen kautta.
Niinhän siinä sitten kävi, että Novak Djokovic lopulta korjasi koko potin. Tätä vähän jo ennakossani ounastelin, jos siis suursuosikille Roger Federerille jotain matkan varrella tapahtuisi.
Federerin yllättävä tippuminen Kevin Andersonille oli totta kai yllätys ja varsinkin siitä tilanteesta, mistä ottelu lähti kääntymään. Tämänkaltainen tapaturma voi tapahtua tietysti kenelle tahansa, mutta kysymys kaikkien huulilla on, että oliko tämä nyt tässä?
En mene itse sanomaan mitään, mutta melkoista vuoristorataa Federerin pelilliset esitykset tällä ruohokaudella lopulta olivat. Missään vaiheessa ei ehkä aivan nähty sitä letkeintä sveitsiläistä, vaan hyvää peliä seurasi hieman vaatimattomampi ottelu ja pelitason vaihtelu oli lopulta yllättävänkin isoa.
Monet ovat puhuneet suuresta kuormasta ja varmasti monen kuukauden pelaamattomuus ja täydet viikot Wimbledonin alle jättivät jonkinlaiset merkit Federerin kroppaan. Tietynlainen liikkeiden räjähtävyys esimerkiksi Andersonia vastaan oli lopussa jo poissa, mikä selittää varmasti myös sitä hienoista passiivisuutta sekä huonoa osumaa, johon Roger hieman sortui. Hän ei päässyt jaloillaan aivan Andersonin peliin, eikä varsinkaan syöttöihin kiinni, jolloin kurottavaa jäi vain liikaa. Huolestuttavaa tässä oli se, että Kevin Anderson pystyi pitämään Federerin hyvin kurissa myös takakenttäpelissä, eikä sveitsiläinen päässyt hyökkäämään parhaimpien päiviensä malliin, vaan joutui ottamaan monesti liian suuria riskejä, jotka kostautuivat virheinä tai Andersonin ohituksina.
Mutta isoin huoli Federerille ja kaikille muillekin on Novak Djokovic sekä hänen kertakaikkisen onnistunut nousu ja paluu Grand Slam-voittajaksi. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon tämän vielä uudestaan: suurimmat hyötyjät Djokovicin alamäestä loukkaantumisineen ja motivaatio-ongelmineen ovat olleet juuri kuusi edellistä Grand Slamiä jakaneet Federer ja Rafael Nadal.
Djokovic on tehnyt paluuta jo tovin, mutta pala palalta paketti on valmistunut ja hioutunut kohti parempaa ja täydellisempää Djokovicia. Hurjinta voitossa onkin se, että Djokovic on vielä prosessissa pelinsä kanssa. Hän ei ollut vielä missään vaiheessa se lanaaja-Djokovic, joka mursi kaikki allensa jyräämällä vastustajat eräänlaisella totaalitenniksellään, kuten vielä muutama vuosi sitten.
Hänen pelissään on aina ollut valtavan kova puolustus, joka näytteli ison roolin myös Wimbledonissa, kysykää vaikka Rafael Nadalilta. Nadal löi päätään Djokovicin puolustukseen hienossa semifinaalissa lähes jatkuvasti. Djokovic sai kontrailtua Nadalin hyökkäykset ja käännettyä niitä ilkeästi omiksi vastaiskupaikoiksi ja ottamalla kentän takarajan haltuun hän vei Nadalilta aikaa pois. .
Nadalilla oli pitkästä aikaa toki hieno Wimbledon ja periaatteessa paikat jopa viedä Djokovic-ottelu, mutta pieni kärsimättömyys hyökkäämisessä ja varmasti myös vanhat peikot pitivät sitkeästi pintansa espanjalaisen päässä. Djokovic vei ottelun lopulta sen kummempiä ihmeitä esittämättä. Ja juuri tämä kertoo sen tason, jolla Nole juuri nyt liikkuu. Nadalilta olisi vaadittu lähes vuoden peliä (muuall kuin massakentällä), kun taas Djokovicille riitti melko lailla ”perussetti”, toki omalla kovalla tasollaan.
Hänen mentaliteetti ja itseluottamus ovatkin nousseet ja nousivat Lontoossakin peli peliltä. Myös selkeästi alkuvuodesta parantunut fysiikka säestää pelaamista jo erinomaisesti, joten mitä vielä?
Niinpä, kun Djokovic saa peliinsä vielä hyökkäyspelaamisen oikealle vaatimustasolle, mikä voi hyvinkin tulla tämän Wimbledon-voiton seurauksena, on paketti niin timanttisessa kunnossa, että uusi valtakausi on totta. Periaatteessa jo US Openissa voi tärähtää heti uudestaan, sillä se oli hyvinkin todennäköisesti tämän kauden isoin maali. Wimbledon tuli mukavana bonuksena ja ikään kuin etuajassa.
Olemme siirtyneet Djokovicin aikaan.