28/10/2012

Ennakko: Pariisi 2012

Kauden ainoa hallissa käytävä Masters-sarjan turnaus näkee päivänvalon maanantaina alkavassa Pariisin turnauksessa. Etukäteen ajateltuna asetelmat ovat jälleen kerran herkulliset, mutta toisaalta, kyllähän näissä US Openin jälkeisissä turnauksissa vähän pelailun makua on ollut. Huippujen puuttuminen syö myös omaa seuraamismotivaatiota, joka on johtanut valitettavasti myös postauksieni harventumiseen. Pahoittelut siitä.

Olenkin ehdottomasti kallistumassa sille kannalle, että tenniskauden paketoinnin voisi aloitella US Openin aikoihin, eikä lähettää väsyneitä raatajia enää esimerkiksi Aasiaan ja sieltä vielä kerran takaisin Eurooppaan halleja kiertämään. Jos kalenterissa olisi kesällä hieman enemmän lepoa ja jos US Open voisi olla viikon tai kaksi myöhemmin, niin tenniskauden voisi lopettaa mielestäni siihen paikkaan. Ehkä Davis Cup ja jonkinlainen ATP Tourin finaaliturnaus siihen päälle, mutta sen jälkeen parin-kolmen kuukauden lepo. Tuntuisi ainakin minusta kovin järkevältä, kun mietitään sitä fyysisyyttä, mihin esimerkiksi tänä ja viime vuonna ollaan Grand Slam -finaaleissa tultu. 

Yhtä kaikki, joten palataan nöyrästi Pariisin asetelmiin. Tukholma, Wien, Moskova, Basel ja Wien antoivat hyvää osviittaa siitä, mitä tuleman pitää, joten mennään heti ennakkosuosikkeihin. Roger Federer, Novak Djokovic, Andy Murray löytyvät varmasti monen papereista, vaikka eivät välttämättä ole vielä edes hallissa pelanneet, mutta sisävoittajat, Juan Martin Del Potro (voittaja Wienistä ja Baselista), Tomas Berdych (Tukholma), David Ferrer (Valencia) ja ehkä jopa Andreas Seppi (Moskova) on nyt syytä nostaa framille. 

Näistä Federer nauttinee eniten stabiileista halliolosuhteista ja tekee voittamisensa vastustajille aina vaikeaksi, kuten tänään Del Potrolle, joka pelasi mielestäni huomattavasti Rogeria terävämmin, mutta voitti silti vain vaivoin. Roger täytyy lähes poikkeuksetta voittaa lyömällä ja kovalla päällä. Näitä päitä ei vaan tahdo olla top-kympissäkään edes toisen käden sormiin päätyvää määrää. Mutta. Onko Federerin päätavoite Pariisissa vai sittenkin kahdeksan parhaan finaaliturnauksessa Lontoossa, varsinkin nyt kun vuoden lopun ykkösranking näyttää entistäkin epätodennäköisemmältä? Itse epäilen, että Pariisissa nousee selkä, ja kenties myös tie siinä sivussa, ajoissa pystyyn, jotta mies olisi huimassa iskussa sitten Lontoossa. Karikko tulossa siis Berdychin muodossa jo puolivälierissä?

Entä Djokovic? Serbi on hallin osalta täysi mysteeri, vaikka Aasian kiertue meni kieltämättä täysin nappiin. Peli on hienosti kuosissa ja lepoakin sopivasti alla, joten pelannee itsensä hallissa nopeasti sisään ollen vaarallinen kuten aina, mutta riittääkö terävyys jo nyt kärkinimiä vastaan finaalissa tai vaikkapa Del Potroa vastaan semifinaalissa? 

Andy Murray ei myöskään ole pelannut sitten Shanghain karvaan finaalitappion (Djokovicille erin 2-1), vaan on keskittynyt parantelemaan selkäänsä, joten halliolosuhteissa skotti on niin ikään täydellinen arvoitus. Andyn kaavio on kärkinimien helpoimpia aina semeihin asti, mutta Federer tai Berdych voi olla hallissa vielä liikaa. Näyttöhalu ja motivaatio kasvavat jo kummasti seuraavalla viikolla Murrayllakin, kun päästään vihdoin Lontooseen. 

Mustina hevosina kisaan lähtee Del Potro, joka tosin on jo pelannut ja voittanut kaksi viikkoa putkeen, joten voi olla väliviikon aika, kun paikka Lontoossakin alkaa olla varma. Voi siis olla Pariisissa hieman väsynyt, jolloin miehen pienen marginaalin peli kääntyy vielä itseään vastaan, mutta jos peli kulkee kuten vaikkapa Baselissa, niin tykitys on kieltämättä hurjaa ja jopa turnausvoitto mahdollinen. Lontoossa viimeistään rävähtää taas kunnolla. 

Toiseksi mustaksi hevoseksi nostan Tomas Berdychin, joka tuntuu pääsevän hallissa hyvään vireeseen. Voitto Tukholmasta ja viikko lepoa voi tuoda menestystä heti uudestaan Pariisista, sillä tämänkin miehen iso peli on parhaimmillaan aina stabiileissa olosuhteissa, jossa tuulet eivät näyttele minkäänlaista roolia. Murheena onkin ollut ailahteleva ja heikko pää top-nelosia vastaan, mutta esimerkiksi Federerin voittaminen US Openissa saattoi tuoda uskoa omaan tekemiseen. Vaarallinen Pariisissa, mutta Lontoossa lienee taas tutummassa statistin osassa. 

Kaikella kunnioituksella muita sisävoittajia eli Ferreriä ja Seppiä kohtaan, mutta nyt kun isot kollit ovat taas paikalla, eivät hiiret pääse pöydälle hyppimään. 

Niin ja se Tsonga. Olen menettänyt uskoni kaveriin. Lupaa ja lupaa, mutta se viimeinen askel on vain niin vaikea otettavaksi. No chance. Välierä jälleen ehdoton maksimi.

Näillä siis mennään.

Puolivälierät:
Federer-Berdych
Murray-Tipsarevic
Tsonga-Ferrer
Djokovic-Del Potro

Välierät:
Berdych-Murray
Tsonga-Djokovic

Finaali:
Berdych-Djokovic

Voittaja:
Djokovic

ATP World Tour Draw Challenge: Pariisi

Sisälämmittelyt on nyt lätkytelty ja Pariisin Masters on vihdoin täällä! Samoin tämän kauden viimeinen ATP World Tour Draw Challenge! Osallistu tästä.

Vasurin voi haastaa ainakin ryhmässä 'vasurilla.'. Salasanalla 'blogikisa' apajille! Tervetuloa!

17/10/2012

Jälkipelit: Jarkko Nieminen vs. Lleyton Hewitt, Stockholm Open 2012

Olo ja ennen kaikkea fiilis voisi olla parempikin, mutta pakkohan se on Jarkon pelistä pari sanaa vuodattaa, varsinkin kun on ollut hävettävän hiljaista viime aikoina. Niin blogissa kuin ehkä aavistuksen myös Jarkolla. Pahoitteluni siis innokkaimmille lukijoilleni, jotka asiasta ovat aiheellisesti muistuttaneet. (Lähinnä avustajani Jukalle, sillä eihän teitä tietenkään muita ole, vaikka tuossa monikolla tyynesti mennäänkin.)

Mutta asiaan. Jarkon matsi tänään Lleyton Hewittiä vastaan. Ei oikeastaan mitään uutta, mutta pakko saada pari sanaa pois sydämeltä. Niin paljon kuin Jarkon menestystä aina toivookin, on Jarkon pelaaminen välillä tuskaista seurattavaa. "Äh", "voi voi" ja "ei näin" vuorottelevat tällaisina peli-iltoina kotikatsomoissa saakka. Turhautuneisuus on välillä vähintään samaa luokkaa kuin omat otteet joskus kentällä ja ne, jotka ovat nähneet minut turhautuneena kentällä, tietävät mistä puhun.

Ensinnäkin harmittaa se paljon parjattu Jarkon syöttö. Painoton ja eloton käsiroiskaisu sinne päin tai täydellä raivolla repäisty flättipommi jonnekin. Siinäkö ne vaihtoehdot ovat? Toivoisin niin kovin, että joskus uran aikana olisi opeteltu se välimalli, jossa olisi ollut tekemisen meininkiä, eikä minkään sortin toivomista vastustajan "älä rankaise mua mun läpsystä" tai pallon "nyt mee ruutuun, perkele" suuntaan. Syötön energia katoaa johonkin ihmeelliseen aristeluun juuri ennen lyöntihetkeä, jolloin Jarkko ikään kuin vetäytyy kropallaan liiaksi "pallon alle" tai jopa sen edelle, eikä pyri nimeksikään "pallon päälle ylöspäin" tekemään lyöntiä hyvän kickin saattelemana. Liian monta kertaa työtä tekee pelkkä käsi ja muu kropan käyttö jää silmänlumeeksi. Hartialinja on jo olemattoman työnsä tehnyt, eikä muukaan kroppa lyöntihetkellä varsinaisesti päälle puske. Voisi kai sanoa, että syötön dynamiikka pätkii, palaset eivät keskustele keskenään. Pahimmillaan tulos on nähtävissä niissä leijoissa, jotka tippuvat kovin nätisti keskelle ruutua, ja joista vastustajat hakevat poikkeuksetta suoria ratkaisuja. Niissä paikoissa moni muukin laittaa kätensä ristiin ja alkaa toivoa parasta.

Toisekseen harmittaa Jarkon lyöntivalinnat ja niissä tehdyt tai niistä aiheutuvat virheet. Jotenkin tuo sama 'toivominen' paistoi läpi monessa peruslyöntitilanteessa ottelun kahdessa viimeisessä erässä, jotka lasten ilta-askareilta päästyäni paremmin näin. Montako kertaa Jarkko yritti ottelun kolmannessa erässä vetää esimerkiksi kämmenellä linjasta läpi toivoen joko suoran pisteen mahdollisesti tuovaa linjaosumaa tai vastustajan virhettä? Moniko näistä lopulta toi sen suoran pisteen? Entä monestiko tuli virhe? Monestiko Hewitt pääsi yrittämään ohitusta, kun Jarkko rynni näiden perään verkolle? Monestiko ohituskulma oli täysin auki jyrkälle krossille? Montako pistettä tämä lyönti lopulta toi? Vastauksia vastaavasti: monta, yksi tai kaksi, monta, monta, lähes aina ja ei montaakaan. Tuon lyönnin suhteen Jarkko pelasi täysin tappiollista tennistä. Ja mikä pahinta, tämä ilmeni ottelun ratkaisupaikoissa.

Jos Jarkon kämmen olisi liikkeestä lyötynä edes auttavasti inhottavampi, joko hurjemman kierteen tai mielellään suoremman pommin muodossa, niin hätä ei olisi tämän näköinen. Vastustaja joutuisi lyömään ohituksiaan kurjista asennoista kovassa kiireessä ja Jarkko saisi poimittua näitä verkolla kuin omenia puusta, eikä kuin marjoja kintuistaan. Liikkeestä lyötynä Jarkon kämmenen paukut jäävät liian usein liian kilteiksi valmentajapalloiksi ja kaveri ehtii lähes poikkeuksetta tekemään omat lyöntinsä.

Omien lyöntien perimmäinen olemus ja rajallisuus on syytä tuntea ja ymmärtää. Tämä koskee myös meitä suhareita. Liian usein halleilla ympäri Suomen ihmetellään tänäkin syksynä "miksi" ja "miksi", kun vastaus on päivänselvä: "sä et vaan osaa", kuten entinen kollegani tapasi asiat ilmaista. Asialle täytyy tehdä stoppi. On opeteltava lyömään. Tai ainakin muutettava omaa pelitapaa sekä lyöntivalintoja, erityisesti silloin, jos vanha koira ei opi enää uusia temppuja. Yksi tyhmyyden määritelmiä taisi olla tekemiensä virheiden toistaminen. Tällä määrittelyllä tosin kaikki tennispelaajat ovat enemmän tai vähemmän käkikelloja, mutta pointti käy varmaan selväksi. Täytyy löytää se oma, omiin lyönteihin perustuva, luonnollinen peli-identiteetti, johon pelinsä perustaa, eikä puskea läpi tiiliseinän, jos ei kerta kaikkiaan toimi. Muutama varasuunnitelma vielä pahan päivän varalle, niin ollaan jo todella pitkällä.

Kolmas harmittava nyanssi, jota jaksan ihmetellä, on Jarkon hawk eye -haastaminen. Ehkä tämäkin liittyy useammin toivoon kuin tunteeseen saati järkeen, sillä niin käsittämättömissä palloissa Jarkko hawk eye'tä välillä käyttää. Yhdelle haasteelle hymähti tänään jopa tuomari, eikä tainnut sitä haasteeksi saakka lopulta edes ottaa.

Palataan taas.