maanantai 24. kesäkuuta 2013

Viikon video, viikot 24, 25 ja 26

Myönnän. Roland Garrosin jälkeen tuli totaalinen ähky teeveen tennikseen. Garrosin jälkeiset nurmitenniksetkään eivät jaksaneet sen enempää kiinnostaa, vaikka alustasta johtuen peli jonkin verran muuttuikin ja vaihtelun pitäisi virkistää.

Mutta ei auta. Kun parhaat eivät ole mukana samassa kisassa, niin katsojan turnauskestävyys on todella koetuksella kaiken maailman kissanristiäisten kanssa, erityisesti heti ison kisan jälkeen.

Wimbledonin lähestyessä touhu alkaa taas kuitenkin kummasti kiinnostaa ja muistelinkin juhannusviikolla mieleenpainuvimpia Wimbledon-muistojani. Niistä muodostuu samalla parin viime ja tämän viikon 'viikon videot'.

Wimbledon muistot TOP3, tässä olkaa hyvä!

Numero 1: Vuosi 2001. Finaali. Goran Ivanisevic vs Pat Rafter. 

Ivanisevicin viimeinen tilaisuus. Koko maailma tiesi, mistä tässä ottelussa oli kyse. Ikuinen luuseri vai unohtumaton sankari? Alla oli jo kolme hävittyä finaalia paikassa, josta joskus piti tulla jossain määrin hänenkin olohuoneensa. Tällä kertaa mukaan pääsemiseksi oli tarvittu vieläpä järjestäjien villiä korttia. Ja olkapäätä, joka veteli auttamattomasti viimeisiään. Ja niin edelleen ja niin edelleen...

Ottelu pelattiin säistä johtuen kolmannen viikon maanantaina. Muistan edelleen kuinka pitkiä minuutit olivat ensimmäisen duunipaikkani ratikkapysäkillä odottaessani 7A:ta, kun olin hetkeä aikaisemmin uhmannut työpaikan liukumankäyttösääntöä. Ehdin kuitenkin ajoissa kotiin katsomaan ottelua silloisesta ehkä noin 15-tuumaisesta matkatelevisiostani. Mikään ei olisi voinut keskeyttää tämän ottelun seuraamista.

Sitten tuli se viimeinen geimi. Ja ne matsipallot. Ja ne kaksoisvirheet. Se tunne, jännitys ja Ivanisevicin kipsaus. "Joko taas?", kysyi varmasti moni. Minä mukaan lukien.

Tässä oli sitä kaikkea ja se kaikki tuli television läpi luihin ja ytimiin iskien kuin metrin halko. Silmäni kostuvat edelleen aavistuksen näitä pätkiä katsellessa.

Edes Nadalin ja Federerin hienot kohtaamiset eivät ole koskaan saaneet aikaan mitään vastaavaa. Ei edes SE Wimbledon vuonna 2008, vaikka se listalleni pääseekin.

Tämä oli hieno hetki tennikselle. Kun joku voittaa pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen vihdoin jotain todella suurta ja saavuttaa unelmansa, en usko, että kovinkaan moni on lopulta harmissaan toisen (Rafterin) tappiosta, oli kysymyksessä kuinka hieno pelaaja tahansa. Ivanisevicin ollessa kuitenkin jonkin sortin suosikkipelaajani, tai ainakin pelaaja jonka pelejä vasurina aina erityisellä mielenkiinnolla seurasin, oli tunne kieltämättä hieno.




Omalta kohdaltani tuo viikko jatkui hienosti. Paria päivää myöhemmin täytin vuosia ja myöhemmin samalla viikolla tapasin tulevan vaimoni. Myös Ivanisevicille tuo viikko oli varmasti mieleenpainuva, sillä Wimbledon jäi samalla hänen viimeiseksi turnausvoitokseen.

Numero 2: Vuosi 2008. Finaali. Rafael Nadal vs. Roger Federer.

Vaikkei tämä nousekaan “kuin” kakkossijalle, niin olihan tämäkin järjetön matsi. Ottelun build-up kesti periaatteessa vuosia, kun kaksi suurinta taistelivat vuosi vuodelta ensin Garrosin ja muutamia viikkoja myöhemmin myös Wimbledonin finaaleissa.

Vaikka vaa'at ennen tätä ottelua olivat jollain tapaa kääntymässä Nadalin suuntaan, en millään jaksanut uskoa hänen voittoonsa Wimbledonissa, varsinkaan sen viidesti peräkkäin voittaneen Federerin kustannuksella. Nadal oli kuitenkin kyykyttänyt Federeriä Garrosilla vuosi vuodelta rumemmin ja saavuttanut tätä myös Wimbledonissa, joten merkit olivat periaatteessa nähtävissä. Jo edellisvuonna (2007) Nadal oli ollut lähempänä Wimbledon-voittoa kuin Federer Garrosin voittoa.

Federerillä oli kentälle tullessaan suoria housuja ja viisinappista neuletta (nappi per Wimbledon-voitto) ynnä muuta starbahabitusta, jota ainakin itse aloin siinä vaiheessa hieman karsastamaan hienoista lyönneistä ja kauniista pelistä huolimatta. Nadalin peräänantamaton taistelija-asenne ja altavastaajan asema maistui jotenkin paremmalta ja maanläheisemmältä. Kyllä kyllä, siitä hihattomasta (Mallorca-)paidasta ja puolipitkistä capreista huolimatta.

Urheilun suurinta suolaa eivät mielestäni ole koskaan olleet ylivoimaiset voittajat ja voitot, vaan ennemminkin ne, jotka laittavat näille ylivertaisille voittajille kapuloita rattaisiin ja lopulta syöksevät heidät vallasta. Yhtä lailla odotan sitä pelaajaa, joka tiputtaa Nadalin Ranskan valtaistuimelta. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös sitä miten hän sen tekee, toivoen samalla, ettei se 'joku' olisi aika.

Takaisin kuitenkin otteluun, joka oli tasoltaan varmasti yksi hienoimmista, ellei peräti hienoin, mitä olen koskaan nähnyt. Myös draaman kaari oli järjetön.

Nadalin kahden erän johto ja varsinkin toisen erän voittaminen tilanteesta 1-4 toivat luonnollisesti jonkinlaista ratkaisun makua, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Federer selvitti neljännessä erässä matsipallon rystyohituksellaan ja voitti kyseisen erän tie-breakin, alkoi olla selvää, että meillä oli käsissämme klassikko.

Viides erä ja muutamia breikkipalloja siellä täällä ennen jatkogeimejä toi hillitöntä jännitystä. Ottelun kaksi viimeistä geimiä pelattiin jo alkuillan hämärässä, mutta taso oli silti mieletön. Nautitaan tästä vielä kerran.




Numero 3: Vuosi 2012. Toinen kierros. Lukas Rosol vs. Rafael Nadal.

Tästä ottelusta on puhuttu jo ennenkin, mutta on silti pakko nostaa se vielä kerran framille. Lukasrosol-hetki ja täystyrmäys. Ottelun viides erä oli sellaista tykitystä etten ole nähnyt vastaavaa ikinä. Nadal vaikutti täysin noviisilta Rosolin käsittelyssä, enkä usko, että hän olisi terveenäkään siitä tulituksesta selvinnyt.



Nämä siis ne kolme päälimmäisintä Wimbledon-muistoa. Kommentteja? Omia muistoja?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti