Vasurilla on nimestään huolimatta poliittisesti täysin sitoutumaton tennisblogi, joka käsittelee tennistä niin katsojan, pelaajan, valmentajan kuin yrittäjänkin vinkkelistä.
Tänä vuonna tuli kuluneeksi 14 vuotta siitä, kun Goran Ivanisevic voitti villillä kortilla kisaan päässeenä Wimbledonin. Finaalista tuli yksi ikimuistoisimmista. Tässä vielä herkkuna kyseisen ottelun viimeinen geimi.
Ottelu oli kertakaikkisen hieno ja ennen kaikkea jännittävä, varsinkin kun kaikki sympatiani olivat kolme kertaa Wimbledonin finaalin hävinneen kroatialaisen matkassa, jolle tämä finaali oli viimeinen mahdollisuus voittaa jotain suurta.
Jännitys oli siirtynyt sateiden takia maanantaille ja muistan kuinka töistä karattuani odotin Pasilanraitiossa seiskan ratikkaa kuin kuuta nousevaa ja kuinka pitkältä kotimatka tuntui, kun ottelun aloitushetki minuutti minuultilta lähestyi.
Mutta ennen kaikkea muistan sen, kuinka voiton ratkettua omatkin silmäni kostuivat.
Wimbledon alkaa tämän vuoden osalta saavuttamaan kliimaksiaan. Omalta kohdaltani kisan seuraamista on aavistuksen hankaloittanut lomailu kehnoine nettiyhteyksineen ja muine aktiviteetteineen, joista yksi oli muuten Lappeenranta Tennis Week! Hieno oli kisa ja iso kiitos siitä, mutta mennään siihen joku toinen kerta. Tai sitten ei.
Tässä kuitenkin siis puolivälieräennakot, olkaa hyvä!
Roger Federer vs Gilles Simon
Federer on edennyt jälleen tuttuun tyylikkääseen tyyliinsä ja varsin vähin vaurioin ensimmäiset neljä kierrosta, eikä Tomas Berdychin tiputtaneen Gilles Simonin muodossa uhkaa ole vielä kvartseissakaan. Millään ei riitä usko siihen, että Simon pystyisi Rogeria tosissaan Wimbledonissa haastamaan. Siihen vaaditaan joku isoimmista pojista vaikkakin jonakin Rogerin primetime-vuotena (en muista tarkkaan mikä vuosi oli) Simon oli yksi niistä neljästä kaverista, joka harvinaisen voiton maestrosta tuolloin otti. Nyt ei kuitenkaan liene mitään saumaa. Letkeyttä toki on vaikka muille jakaa, mutta kun kaveri tulee päälle kuin höyryjuna, ei millään riitä Simonin vastarinta jatkuviin ohituksiin saati omiin hyökkäyksiin. Federer erittäin nälkäisenä ja heittämällä semeihin, 3-0 tauluun.
Andy Murray vs Vasek Pospisil
Kisan toinen varsin nälkäinen peluri, Andy Murray, etenee niin ikään vakuuttavasti kohti isoimpia otteluja. Ivo Karlovic aiheutti järkyttävällä syöttämisellään pientä painetta ja kipuiluakin, mutta hienosti Murray senkin rastin lopulta hoiti. Kvartsissa tulee vastaan Kanadan Vasek Pospisil, jonka tankin täytyy olla jo aivan tyhjä. Mies on ollut kentällä nelinpelit mukaan laskien jo lähes parikymmentä (!!!) tuntia ja sen täytyy näkyä. Viisieräisiä molemmat sarjat huomioiden on jo neljä ja kaksi muutakin ottelua ovat olleet nelieräisiä. Työn sankaruus saati hurja syöttö ei nyt auta ja Andy etenee lämmitellen herkulliseen semifinaaliin Rogeria vastaan. Pomminvarma 3-0.
Stan Wawrinka vs Richard Gasquet
Myös Stan on edennyt junan lailla eteenpäin. Todelliset testit ovat loistaneet vielä poissaolollaan, joten pieneen hapuiluunkin on ollut vielä varaa. Moukarointi on kierros kierrokselta paremmin kuosissaan ja tuskin Gasquetkaan Stanin saa Stanin junaa pois raiteiltaan. Ei ainakaan kolmen voitetun erän vertaa. Kahden upean rystyn kohtaamisessa Stan onkin monipuolisuudellaan ja ratkaisuvoimallaan selvä suosikki. Stan jatkoon erin 3-1.
Novak Djokovic vs Marin Cilic
Kuvittelenko vain vai näenkö jo harmaita pilviä Djokovicin taivaanrannassa? Ennakossani maalailin miehen henkistä kanttia sekä sen kestävyyttä ja täytyy sanoa, että neljännen kierroksen ottelu Kevin Andersonia vastaan oli suurelta osin juuri sellaista tervassa tarpomista, jota mentaalisesti väsyneen Djokovicin peli lähes poikkeuksetta on. Kaksi ensimmäistä erää täysin puuduttavaa, varovaista, passiivista ja jopa pelokasta keskikaistan pommitusta. Huh huh. Ainoa positiivinen asia oli, että Djokovic hävisi erät ja muutti pelinsä aggre-tasoa, jolla hän nousi tasoihin ja lopulta voittoon. Cilicillä olisikin tässä nyt elämänsä paikka laittaa puolustava, puolustava mestari, Djokovic lauluun, mutta se tietysti vaatii viime vuoden US Openin kaltaista tykitystä. Vain sillä saadaan Djokovic pois tolaltaan ja masentumaan lisää. Jalka siis koko ajan kaasulla, kylmästi ja armottomasti. Djokovic ei tässä match-upissa voi jäädä liian passiiviseksi, sillä Cilic ottaa kyllä ohjat, jos niitä tarjotaan. Haaste onkin siinä, miten pitkään kudit riittävät ja osuvat kohteisiinsa. Hyvällä syöttämisellä aivan valtaisa merkitys Cilicin voittohaaveille. Goranin (Ivanisevic) tuella se riittänee erän verran, sillä Andersonin jälkeen Djoko terävöityy varmasti ja tulee hereillä tähän otteluun. Djokovic semiin 3-1.
Huh huh. Täysin suvereeni esitys Marin Ciliciltä! Ei armoa, ei hermoilua, vaan raskasta tykitystä, brutaalia voimaa.
Tuossa kai se suurin kiteytys finaaliin. Käsittämätön yhden miehen show ja hurja flow. Jälleen niin sanottu pöljä päivä. Niitä tosin tuli tähän turnaukseen aika monta.
Paras pelaaja. Selvästi turnauksen paras pelaaja.
Eivätpä Kei Nishikori tai Roger Federerkään lopulta huonosti pelanneet, mutta Marin Cilic oli vain niin hyvä, ettei hänelle voinut kukaan mitään.
Pelin palaset olivat kaikki kohdillaan. Syöttö, liike, peruslyönnit, tatsi, kaikki. Oma peli. Minding your own business. Muuta ei juuri tarvittu.
Suvereenein esitys mitä olen vähään aikaan finaaleissa nähnyt. Ei sanoja. Ylisanat kaikki käytetty. Kaikki.
Koska TOP5-bloggausta ei ole ollut aikoihin, on korkea aika korjata tilanne ja se tehdään nyt. Viides luukku, olkaa hyvä!
Jos jollekin on blogin nimi jäänyt arvoitukseksi, niin vasurillahan tässä vedellään niin kentällä kuin kirjoitushommissakin. Siksi listaammekin nyt vasureita! Joku on joskus myös kysellyt kuka tai ketkä ovat mielestäni olleet parhaita vasureita, joten tässä oma mielivaltainen näkemykseni, jota sopii toki haastaa. Perustelen tarvittaessa lisää. Tai sitten en.
Rajaan näkemyksiäni kuitenkin hieman eli en mene aikaan, jolla a) en ole elänyt tai b) jota en muista. Siksi esimerkiksi Rod Laver ei löydy listalta. Valintani perustuvat pitkälti myös siihen, miten paljon pelaajan (vasuri)pelistä on voinut ammentaa oppia omaan peliin.
Top5: Parasta vasurimateriaa
1. Rafael Nadal
Suhteellisen selvä valinta. Hyödyntää vasenkätisyyttään kentällä lähes tulkoon maksimaalisesti, vaikka onkin oikeasti oikekätinen. Kiertää kämmenelleen hurjasti ja pommittaa sillä ikäviä inside-outeja ja inside-inejä vastustajien harmiksi. Sai paljastettua Roger Federerin rystyn heikkoudeksi, jota tietysti avitti hänen hurja kämmenyläkierre korkeana krossina Federerin rystylle. Peruskuvio.
2. Goran Ivanisevic
Historian paras vasurisyöttäjä. Syöttöarsenaalissa oli kaikki. Niin pommit, slicet kuin kickitkin. Erityisen opettavaista oli seurata sitä kakkosruutuun syöttämistä ja vasurien peruskuviota numero yksi. Kunnon slice-syöttö ulos ja perään verkolle, josta helppo rystyvolley krossina kentän tyhjään osaan. Käytti tätä paljon myös kakkosella. Tämä peruskuvio pitää löytyä jokaisen vasurin pelikirjasta.
3. John McEnroe
En tiedä oliko John McEnroe edellisen peruskuvion isä, mutta paljon hänkin sitä käytti. Loistava verkkopelaaja muutenkin. Tatsia löytyi tempperamentin lisäksi. Viihtyi verkolla varmaan myös siksi, että peruslyönnit olivat todella karmean näköiset ja aika kaukana tehokkaista aseista. Toki käänteli ja löysi hienosti kulmia rystyllään.
4. Thomas Muster
Asenne. Duuni. Kämmen. Nadalin esi-isä. Oli 90-luvun alun massajyrä, joka teki comebackejä jo silloin. Paha kolari ja siitä kuntoutuminen uransa primetimessa. Treenasi kuitenkin jalka kipsissä tuolissa istuen ja palloa hakaten päivät pitkät.. Kertonee asenteesta kaiken olennaisen.
5. Jimmy Connors
Paljon ei Jimmy Connorsin peleistä muistikuvia ole, mutta ne mitä on, liittyvät hänen kahden käden rystyynsä ja erityisesti loistaviin palautuksiinsa. Bravuurinaan hänellä lienee ollut rystypalautus linjaan ykkösruudusta. Oli myös yleisön hauskuuttajana loistava. On itse asiassa ensimmäinen ammattilainen kenet olen nähnyt livenä yhdessä Boris Beckerin, Veli Paloheimon ja muistaakseni Ruotsin Peter Lundgrenin kanssa. Nelikko pelasi näytösottelun Helsingin jäähallissa joskus 90-luvun alussa. Jimmy osasi ne hommat. Mailaa pallopojalle, purnausta tuomarille ja "I'm getting old for this s**t"-tyyppistä tyylilajia. Jimmyn hiljattain ilmestynyt elämäkerta 'The Outsider' odottaa lukuvuoroaan kirjahyllyssä.
Kunniamaininta 1: Jarkko Nieminen
Parhaimmillaan ollut loistava, pahimmillaan kaikkea muuta. Silti, kuten jo IPP Openin aikoihin kirjoitin, on erityisesti esikuvana ja Suomitenniksen keulahahmona vailla vertaa. Uran alkuaikojen rystypommi oli niin ikään vertaansa vailla ja pelote kaikkialla, jota on tässäkin syytä ikävöidä. Syötöstä ei enää jaksa motkottaa, mutta on Jarkkokin McEnroensa ja Ivanicevicinsä katsonut. Tekee tosin usein riskinousuja kakkosleijan perään kakkosruutuun, jotka yllättävyydellään toimivat kyllä joskus, mutta useimmiten ne lähinnä pelottavat.
Kunniamaininta 2: Fernando Verdasco
Lyönnillisesti tyylikkäin tietämäni vasuri. Kerrassaan loistava tekniikka ja lahjakkuus, jota hän ei kuitenkaan ole kapitalisoinut edes tyydyttävästi. Lyönnit on, mutta ei aina peliä saati päätä. Vähän surullisen hahmon ritarin vikaa. Jäänyt täysin Nadalin varjoon, vaikkei esimerkiksi teknisesti ole piiruakaan jäljessä, vaan jopa edellä. Mitä olisikaan tapahtunut, jos olisi voittanut Nadalin siinä ottelussa, jota minäkin pidän yhtenä parhaista eli, Australian Openissa 2009? Kestäisikö pää paremmin? Olisiko taso noussut uuteen sfääriin? Mene ja tiedä. Voitti kuitenkin tämän vuoden nelurimestaruuden ATP Tourin finaaleissa, joten iskisikö vielä kerran myös kaksinpelissä? Toivotaan niin.
Myönnän. Roland Garrosin jälkeen tuli totaalinen ähky teeveen tennikseen. Garrosin jälkeiset nurmitenniksetkään eivät jaksaneet sen enempää kiinnostaa, vaikka alustasta johtuen peli jonkin verran muuttuikin ja vaihtelun pitäisi virkistää.
Mutta ei auta. Kun parhaat eivät ole mukana samassa kisassa, niin katsojan turnauskestävyys on todella koetuksella kaiken maailman kissanristiäisten kanssa, erityisesti heti ison kisan jälkeen.
Wimbledonin lähestyessä touhu alkaa taas kuitenkin kummasti kiinnostaa ja muistelinkin juhannusviikolla mieleenpainuvimpia Wimbledon-muistojani. Niistä muodostuu samalla parin viime ja tämän viikon 'viikon videot'.
Wimbledon muistot TOP3, tässä olkaa hyvä!
Numero 1: Vuosi 2001. Finaali. Goran Ivanisevic vs Pat Rafter.
Ivanisevicin viimeinen tilaisuus. Koko maailma tiesi, mistä tässä ottelussa oli kyse. Ikuinen luuseri vai unohtumaton sankari? Alla oli jo kolme hävittyä finaalia paikassa, josta joskus piti tulla jossain määrin hänenkin olohuoneensa. Tällä kertaa mukaan pääsemiseksi oli tarvittu vieläpä järjestäjien villiä korttia. Ja olkapäätä, joka veteli auttamattomasti viimeisiään. Ja niin edelleen ja niin edelleen...
Ottelu pelattiin säistä johtuen kolmannen viikon maanantaina. Muistan edelleen kuinka pitkiä minuutit olivat ensimmäisen duunipaikkani ratikkapysäkillä odottaessani 7A:ta, kun olin hetkeä aikaisemmin uhmannut työpaikan liukumankäyttösääntöä. Ehdin kuitenkin ajoissa kotiin katsomaan ottelua silloisesta ehkä noin 15-tuumaisesta matkatelevisiostani. Mikään ei olisi voinut keskeyttää tämän ottelun seuraamista.
Sitten tuli se viimeinen geimi. Ja ne matsipallot. Ja ne kaksoisvirheet. Se tunne, jännitys ja Ivanisevicin kipsaus. "Joko taas?", kysyi varmasti moni. Minä mukaan lukien.
Tässä oli sitä kaikkea ja se kaikki tuli television läpi luihin ja ytimiin iskien kuin metrin halko. Silmäni kostuvat edelleen aavistuksen näitä pätkiä katsellessa.
Edes Nadalin ja Federerin hienot kohtaamiset eivät ole koskaan saaneet aikaan mitään vastaavaa. Ei edes SE Wimbledon vuonna 2008, vaikka se listalleni pääseekin.
Tämä oli hieno hetki tennikselle. Kun joku voittaa pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen vihdoin jotain todella suurta ja saavuttaa unelmansa, en usko, että kovinkaan moni on lopulta harmissaan toisen (Rafterin) tappiosta, oli kysymyksessä kuinka hieno pelaaja tahansa. Ivanisevicin ollessa kuitenkin jonkin sortin suosikkipelaajani, tai ainakin pelaaja jonka pelejä vasurina aina erityisellä mielenkiinnolla seurasin, oli tunne kieltämättä hieno.
Omalta kohdaltani tuo viikko jatkui hienosti. Paria päivää myöhemmin täytin vuosia ja myöhemmin samalla viikolla tapasin tulevan vaimoni. Myös Ivanisevicille tuo viikko oli varmasti mieleenpainuva, sillä Wimbledon jäi samalla hänen viimeiseksi turnausvoitokseen.
Numero 2: Vuosi 2008. Finaali. Rafael Nadal vs. Roger Federer.
Vaikkei tämä nousekaan “kuin” kakkossijalle, niin olihan tämäkin järjetön matsi. Ottelun build-up kesti periaatteessa vuosia, kun kaksi suurinta taistelivat vuosi vuodelta ensin Garrosin ja muutamia viikkoja myöhemmin myös Wimbledonin finaaleissa.
Vaikka vaa'at ennen tätä ottelua olivat jollain tapaa kääntymässä Nadalin suuntaan, en millään jaksanut uskoa hänen voittoonsa Wimbledonissa, varsinkaan sen viidesti peräkkäin voittaneen Federerin kustannuksella. Nadal oli kuitenkin kyykyttänyt Federeriä Garrosilla vuosi vuodelta rumemmin ja saavuttanut tätä myös Wimbledonissa, joten merkit olivat periaatteessa nähtävissä. Jo edellisvuonna (2007) Nadal oli ollut lähempänä Wimbledon-voittoa kuin Federer Garrosin voittoa.
Federerillä oli kentälle tullessaan suoria housuja ja viisinappista neuletta (nappi per Wimbledon-voitto) ynnä muuta starbahabitusta, jota ainakin itse aloin siinä vaiheessa hieman karsastamaan hienoista lyönneistä ja kauniista pelistä huolimatta. Nadalin peräänantamaton taistelija-asenne ja altavastaajan asema maistui jotenkin paremmalta ja maanläheisemmältä. Kyllä kyllä, siitä hihattomasta (Mallorca-)paidasta ja puolipitkistä capreista huolimatta.
Urheilun suurinta suolaa eivät mielestäni ole koskaan olleet ylivoimaiset voittajat ja voitot, vaan ennemminkin ne, jotka laittavat näille ylivertaisille voittajille kapuloita rattaisiin ja lopulta syöksevät heidät vallasta. Yhtä lailla odotan sitä pelaajaa, joka tiputtaa Nadalin Ranskan valtaistuimelta. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös sitä miten hän sen tekee, toivoen samalla, ettei se 'joku' olisi aika.
Takaisin kuitenkin otteluun, joka oli tasoltaan varmasti yksi hienoimmista, ellei peräti hienoin, mitä olen koskaan nähnyt. Myös draaman kaari oli järjetön.
Nadalin kahden erän johto ja varsinkin toisen erän voittaminen tilanteesta 1-4 toivat luonnollisesti jonkinlaista ratkaisun makua, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Federer selvitti neljännessä erässä matsipallon rystyohituksellaan ja voitti kyseisen erän tie-breakin, alkoi olla selvää, että meillä oli käsissämme klassikko.
Viides erä ja muutamia breikkipalloja siellä täällä ennen jatkogeimejä toi hillitöntä jännitystä. Ottelun kaksi viimeistä geimiä pelattiin jo alkuillan hämärässä, mutta taso oli silti mieletön. Nautitaan tästä vielä kerran.
Numero 3: Vuosi 2012. Toinen kierros. Lukas Rosol vs. Rafael Nadal.
Tästä ottelusta on puhuttu jo ennenkin, mutta on silti pakko nostaa se vielä kerran framille. Lukasrosol-hetki ja täystyrmäys. Ottelun viides erä oli sellaista tykitystä etten ole nähnyt vastaavaa ikinä. Nadal vaikutti täysin noviisilta Rosolin käsittelyssä, enkä usko, että hän olisi terveenäkään siitä tulituksesta selvinnyt.
Marcos Baghdatisin otteet Australian avoimissa innostivat muistelemaan muita mieleenpainuvimpia mailamurskajaisia ja -murskaajia. Tässä tulee siis TOP 5 mailanmurskaukset. Tyylinäytteet nimeä klikkaamalla.
Rogermaisen tyylikkäästi laaki ja vainaa. Junnuvuosien treeni näkyy. Onneksi kuitenkin harvoin. Rauhoittui paljon ammattilaiseksi päästyään.
Sijalla 4: Fernando Gonzales
Rivakasti lähtee Gonzoltakin. Kämmenlyönnin tasoa ja hyvät varmistukset päälle. Lisäpinnoja yleisön haltuunotosta. Tai sitten ei.
Sijalla 3: Andy Roddick
Andylläkin on ollut hetkensä. Plussaa varmistuksesta. Niin ja varoituksen pyytämisestä.
Sijalla 2: Novak Djokovic
Tyyliuskollinen. Muutama napakka isku välittömästi lyönnin jälkeen. Yleensä kaksi riittää. Joskus taas ei. Lisärispektiä kuitenkin sinnikkäästä yrittämisestä.
Sijalla 1: Marat Safin
Kaikkien mailanmurskaajien äiti. Hallitsi useita eri tyylejä ja teki varmaa tulosta. Yhden kauden ennätys wikipedian mukaan 87 mailaa, ilmeisesti treenit ja matsit mukaanlaskien. Koko uralla yli tuhat mailaa.
Elämänurapalkinto: Goran Ivanisevic
Tämä palkinto menee tietenkin Kroatian Goran Ivanisevicille, jolla oli myös oikeaa otetta ja mailoja vietiin roskiin joskus ämpärikaupalla. Mailat loppui kesken ja penalttia tuli.
Kunniamaininnat: Mikhail Youzhni: Kunniaa erikoisesta variaatiosta, joka jää onneksi yritykseksi. Joskus ei hajoakaan maila, vaan pää. Kirjaimellisesti. Alex Bogomolov Jr.: Erikoismaininta noloimmasta yrityksestä. "Anteeksi, mutta viitsitkö heittää mun mailan tänne takaisin? Kiitos." Niinpä.
Jos asia jäi vielä jollain tasolla epäselväksi, niin perusteellisempaa oppia voi hakea esim. täältä. Ehkä ei kuitenkaan kannata.
