03/06/2015

Aikakauden loppu, osa II

Rafael Nadalin tämänpäiväinen tappio Novak Djokovicille Roland Garrosilla saattaa olla ainutlaatuisuudessaan lopulta varsin merkittävä. Merkit ovat olleet kuitenkin ilmassa pitkään, kuten eräässä kirjoituksessani jo pari vuotta sitten maalailinkin (aikakauden loppu). Kirjoituksessa on toki hutejakin, mutta on siellä pari osumaakin.

On totta, että Nadalin viime kausi oli vammojen ja leikkausten jälkeen repaleinen. Mies on ainakin omien sanojensa mukaan edelleen jonkinlaisessa paluuprosessissa ja tärkeintä kuulemma onkin, että hän on terve. Varmasti näinkin, mutta yksi asia on päivänselvä. Tämän paluun aikana ei olla parasta Nadalia enää nähty. Nähdäänkö sitä enää koskaan? Kuka tietää.

Kahdessa vuodessa miehen pelille ei ole isossa kuvassa tapahtunut juuri mitään. Postaukseni jälkeen mies on toki voittanut kenties elämänsä parhaalla pelillä US Openin (2013) sekä viime vuonna peruslanauksella Garrosin, mutta ongelmat ovat entiset ja hyvin dokumentoidut, kuten ne puolivälierien ennakossa tuli jälleen kerran listattua.

Mitä siis nyt?

Nadal on edelleen suhteellisen nuori, sillä hän täytti tänään 29 vuotta. Aikaa siis on vieläkin. Ei hän enää tulee lajia varmastikaan dominoimaan, mutta muutama federermäinen piikkisuoritus miehessä vielä varmasti on, jolloin päästään ainakin lähelle isoimpia palkintoja. Näin uskon, vaikka tämä kausi on vaisu ollutkin.

Terveystilanne näyttää tällä hetkellä ja tällä tietämyksellä taas valoisammalta, mutta sen varaan ei tietysti Nadalin kohdalla ole hirveästi voinut koskaan laskea. Uusi loukkaantuminen saattaa väijyä jo nurkan takana.

Suurimmat huolenaiheet löytyvätkin pelistä. Vaikka puolivälieräpaikat tämän kauden molemmissa Grand Slameissa kelpaisivat monelle, on se Nadalin historialla melkoista alisuorittamista, varsinkin nyt kun Garroskin on hänen kohdaltaan ohi. Entistä kurjemmaksi tilanteen tekee se, että mies on todennäköisesti jäämässä ensimmäistä kertaa 11 vuoteen ilman Grand Slam -kannua.

Ollaan siis jonkinlaisessa nollapisteessä. Asioita voi nyt katsoa ilman menestyspaineita vähän isommassa kuvassa.

Pelillisesti Nadal kehittyi menneen reilun kymmenen vuoden aikana pala palalta paremmaksi ja paremmaksi. Syöttö, lentopeli, aktiivisuus ja hyökkäys olivat aivan tapissa vuosikymmenen alkupuolella. Sen jälkeen kehittyminen on polkenut enemmän tai vähemmän paikallaan. Uusia tuulia ei ole juuri tullut, muut ovat pikkuhiljaa oppineet Nadalin metkut ja lajin evoluutio menee koko ajan eteenpäin.

Mies onkin jäänyt jotenkin oman pelinsä vangiksi. Jossain mielessä voisi jopa sanoa, että Nadal on taantunut sille tasolle, jolloin kehitettävää vielä selvästi oli. Menestystä on tietysti tähän saakkakin tullut, mutta samalla on hieman suljettu silmiä sille, mihin tennis on menossa.

Kierrettä miehen lyönneissä on aina ollut paljon, mutta samaan aikaan kun muut ovat pyrkineet ennemminkin suorentamaan lyöntejään, on Nadal vastaavasti pitäytynyt kierteessään tai jopa kasvattanut sen määrää. Vammat ja varmasti myös ikäkin ovat vieneet räjähtävyyttä, jolloin kierteen lähes pakonomainen repiminen on jättänyt lyöntiä vuosi vuodelta lyhyemmäksi. Paineiden kasvaessa letkeyden ja rentouden puute tekee lyömisestä kovin väkinäistä ja lyönnin pituus vain lyhenee lyhenemistään.

Tämänpäiväisessä ottelussa Nadalin lyönnin painavuus juuri pituuden kautta kasvoikin heti, kun hän pääsi vähän peliin mukaan ja sai mojoaan samalla kuntoon. Muutoin lyöminen oli tehotonta pallon pyöritystä, johon Djokovic iski loistavasti ja murhaavasti heti kiinni.

Uskallus pelata rohkeasti ei ole leimannut Nadalin peliä piiitkään aikaan. Eniten tämä näkyy niissä palloissa, jolloin on tehtävä rohkea siirtyminen puolustuksesta hyökkäykseen. Siinä mies on ollut yhdessä Djokovicin kanssa mestarillinen, lähes jumalainen ja saanut meidät kaikki haukkomaan henkeään. Paikan tullen on tullut aina pomminvarma tappo.

Paljon täytyy ihmetellä myös miehen syöttöä. Se ei ole ollut Nadalille uran muutamaa vaihetta lukuunottamatta sellainen ase kuin vaikkapa Roger Federerille, mutta miksi näin? Muutama ilmainen tai helppo piste per geimi auttaisi hurjasti Nadaliakin. Miksei huipputasoa ole koskaan saatu stabilisoitua?

Tekemistä on syötön ja muunkin pelin osalta leimannut eräänlainen projektimaisuus, osittain toki comebackeistäkin johtuen. Ollaan huippuiskussa "vain" tärkeällä hetkellä, kuten siis niin usein Garrosilla. Tämä on tietysti toiminut historian valossa hienosti, mutta viimeiset vuodet ovat olleet jo melko tuskaisia. Perustason pitäminen aaltoilun sijaan olisi henkisestikin paljon helpompaa, kun ei aina tarvitsisi lähteä nollista. Kysykää vaikka Rogerilta.

Jotenkin tuntuukin siltä, että Uncle Tonin eväät Rafan valmentana on nyt syöty ja mies kaipaisi selkeästi uutta inspiraatiota. Halukkaita moiseen duuniin löytyisi varmasti aivan terävimmästä päästä.

Nähtäväksi jääkin, miten Nadal tähän kaikkeen reagoi. Paras vastaus olisi aggressiivinen peli heti ensi viikon ruohokisassa Stuttgartissa. Annettaisiin välitön signaali, että täältä tullaan vielä. Luovuttaminen ei kuitenkaan liene vaihtoehto ja hyvä niin.