Mutta siis, olipa hienot tennikset tarjolla Riosta! Kerrassaan upeita otteluita, tarinoita ja draamaa! Tämä siitäkin huolimatta, että miesten puolella voittaja ei ollut varsinkaan Novak Djokovicin tippumisen jälkeen mikään yllätys.
Naisten mestari sen sijaan oli sitä. Aivan mahdottomasti en Rionkaan kohdalla naisten otteluita seurannut, mutta Monica Puigin otteita oli varsinkin finaalissa hieno seurata. Ennakkoluulonta peliä ja nimekkäämmän pelurin tiukkaa haastamista on aina hieno seurata. Sekä tietysti niitä vilpittömiä onnen- ja riemuntunteita, kun olympiaunelma toteutuu.
Koko turnauksen ajan vaikuttikin siltä, että olympiahenki elää edelleen erittäin vahvana tennispelaajien keskuudessa ja kisat merkitsivät hyvin paljon pelaajille. Voittohetket ja pelaajien kokemat tunteet niin voittojen kuin tappioidenkin hetkillä, tuntuivat välillä kosteutena jopa omissa silmäkulmissa, ei ainoastaan pelaajien. En ihan äkkiä muista tilannetta, jossa sekä hävinnyt, että voittava pelaaja kyynelehtisivät vuolaasti ottelun jälkeen, kuten kävi Juan Martin del Potron ja Djokovicin välisessä, ensimmäisen kierroksen, ottelussa.
Novak Djokovicille kisa oli tosiaan karmea pettymys. Mies oli varmasti asettanut tämän kisan ja kirkkaimman mitalin yhdeksi kauden päätavoitteistaan, mutta lopulta kisat menivät tuloksellisesti täysin penkin alle, kun nelinpelikään ei tuonut minkäänlaista menestystä. Tappio del Potrolle oli karvas, mutta toisaalta argentiinalainen pelasi yhden elämänsä matseista, joka onkin samalla erittäin kova ehdokas tämän vuoden otteluksi. Siinä mielessä serbin ei ole syytä painaa päätä puskaan. Se oli hieno ottelu, jossa ei annettu tuumaakaan periksi ja jonka ratkaisi pääosin onnistuneet suoritukset, eivätkä niinkään kaverin virheet. Del Potro käytti paikkansa ja oli muutenkin aavistuksen edellä tekemisessään kuin ehkä aavistuksen jännittynyt Djokovic.
Del Potron paluu ehdottomalle huipulle onkin Rion kisojen parasta antia, sillä tätä on odotettu pitkään ja hartaasti. On todella sydäntälämmittävää nähdä miehen onnistuvan lukuisten ranneoperaatioiden ja pitkän tauon jälkeen. Nähdyissä onnenkyyneleissä oli niin paljon työtä ja tuskaa takana, että mies todella ansaitsi hopeansa. Tuskin maltan odottaa US Openia, sillä on kutkuttavaa nähdä, mihin mies pystyy New Yorkissa.
Andy Murray oli kuitenkin lopulta se olympialaistenniksen suurin nimi ja onnistuja. Mies ratsastaa hurjassa voittoputkessa ja on ottanut seuraavan askeleen eteenpäin varsinkin henkisesti. Miehestä huokuu itseluottamus, joka konkretisoituu pelien tärkeimmillä hetkillä tasonnostoina, eikä niinkään notkahduksina. Peli on puolustussuuntaan lähes täydellistä ja hyökkäyskin lähtee kun paikka on, ehkä vieläpä aiempaa herkemmin. Toki esimerkiksi finaalissa mies joutui del Potron pommituksessa hurjasti puolustamaan, mutta hyvin hän onnistui myös del Potron liikuttelussa ja väsyttämään jo valmiiksi väsynyttä argentiinalaista lisää. Myös Murrayta on mielenkiintoista seurata loppukauden ajan, mihin tämä hyvä vire miestä vie. Yksi iso voitto Djokovicista voisi olla jälleen mahdollista.
Työn sankarin viitan Riosta ansaitsee Rafael Nadal. Täysi uurastus niin kaksin- kuin nelinpelikentällä maksoi itsensä takaisin kultamitalin muodossa. Toki nelinpelimenestys vei ehkä mitalin kaksinpelin puolella, mutta kultamitali maistunee erittäin hyvälle.
Tapa, jolla mies pelasi esimerkiksi nelinpelin finaalissa oli niin täynnä sitä vanhaa taistelija-Nadalia, että se saattaa heijastella myös kaksinpelin otteisiin loppukaudella. Mies kannatteli nelinpelipariaan Marc Lopezia finaalin ratkaisuvaiheessa lähes täysin ja pitkään näytti jo siltä, että espanjalaispari jää hopealle, mutta taistelu ei koskaan loppunut ja palkinto oli sen mukainen. Kaksinpelit päättyivät kahteen tappioon del Potroa ja Kei Nishikoria vastaan, mutta alla oli tosiaan jopa Nadalin mittapuulla järkyttävä määrä tennistä, varsinkin kun treeniä oli alla kaksi viikkoa ja taukoa yli kaksi kuukautta. Tappioista huolimatta positiivinen lopputulema kokonaisuudessaan. Isossa kuvassa on kuitenkin edelleen vaikea nähdä Nadalin jaloissa isoa voittoa. Rystyn pituus ei ole enää ainut ongelma, vaan myös kämmen alkaa väsynein jaloin lyhentymään vuosi vuodelta. Näissä piireissä se tietää menoa.
Jos ennen kisoja oli lukuisten poisjääntien takia huoli siitä, että olympiatennis ja sen tuoma kiima on pelaajien keskuudessa kuihtumassa, niin mielestäni se voidaan tällä erää unohtaa. Otteluissa nähtiin niin paljon tunnetta, että olympia-aatteella on selkeästi oma paikkansa huippujen keskuudessa edelleen. Se välinpitämättömyys, jota joskus näkee pelaajien otteissa jopa Grand Slameissä ja Masterseissa, loisti nyt poissaolollaan ja siis siitäkin huolimatta, että ranking-pisteet jätettiin tällä kertaa jakamatta.
