Niinhän siinä lopulta kävi, että Roger Federer tuli ja otti omansa. Pelitaso pysyi käsittämättömällä tasolla läpi koko kisan ja todellisia uhkaajia ei juuri ollut. On tätä uskomatonta seurata! Toki toisaalta täytyy samaan aikaan ihmetellä, miten tämä on ylipäätään mahdollista. Viimeksi kun tarkistin oli vuosi 2018!!!
Palataan vielä hetkeksi kuitenkin finaaliin. Marin Cilic teki mitä piti ja mitä pystyi, mutta se toi vain kaksi erää. Noissa kahdessa erässä hän teki juuri niitä asioita, joista ennakossa oli puhe. Syötti hyvin, löi painavasti ja piti päänsä. En uskonut, että Cilicin henkinen vire riittäisi Federeriä vastaan edes erävoittoihin, mutta hyvinhän mies lopulta taisteli. Vaikka ottelun alku ja viidennen erän alku osoittivat, että mies ei ollut täysin valmis henkisesti haastamaan sveitsiläistä, niin silti suurimman kunnian ansaitsee Federer.
Hän pelaa niin hyvin ja niin korkealla itseluottamuksella, että juuri nyt häntä on erittäin vaikea horjuttaa. Välimatka muihin on sittenkin vain liian hurja.
Ensinnäkin, hänen hyökkäämisensä jumalaisesta syöttämisestä, miksei palatuksistakin, lähtien on erittäin rajua ja jatkuvaa, johon kenenkään on vaikea päästä nokittamaan päälle. Cilic onnistui siinä vain osittain painavilla moukareillaan ja hurjalla syöttämisellään, mutta viiden erän kamppailussa suvantoja tuli liikaa, jolloin Federer pääsi myös varmempana hyökkääjänä määräämään tahtia liian kauan.
Federeriin onkin vaikea saada otetta, sillä hänen hyökkäyksensä ovat monipuolisia ja sitä kautta ikään kuin rytmittömiä. Nämä aiheuttavat tuskaa vastustajille, joiden on ilman riskiä hyvin vaikea löytää niitä paikkoja joihin iskeä. Jos ja kun Federeriä ei saa liikkeelle nurkkiin, niin on varmaa, että hyökkääjän rooli vaihtuu nopeasti hänelle. Eikä välttämättä auta, että Federerin saa ajettua nurkkiin. Jos pallot jäävät lantion tasolle tai niiden takana ei ole moukarimaista voimaa, Federer iskee kyllä takaisin. Hänen liikkumisensa ja pelin lukemisensa on kuitenkin hurjalla tasolla edelleen.
Henkisesti Federerillä on tällä hetkellä yliote todennäköisesti kaikista. Puhdas saldo viime vuonna esimerkiksi Rafael Nadalista kasvatti itseluottamuksen varmasti giganttiseksi ja kun muut todelliset haastajat Djokovic, Murray, Wawrinka ja del Potro, ovat joko poissa tai kaukana parhaastaan, niin on vaikea kuvitella, että joku yhtäkkiä nousisi häntä ahdistamaan. Ja siis kuten finaalissakin nähtiin tämä on ennen kaikkea myös mentaalinen peli.
Toisin kuin monissa aiemmissa sukupolvien vaihdoissa tämä vanha kaarti pysyy todennäköisesti varsin pitkään vallan kahvassa kiinni. Lopullisia vetäytymisiä vammojen takia, kuten 90-luvun hallitsijoilla, ei todennäköisesti ole nyt ihan äkkiä tapahtumassa. Nyt loukkaantuneena olevat pelaajat kiusaavat hekin varmasti vielä vuosia nuorempiaan. Juuri nyt on sittenkin vaikea nähdä kenenkään uuden pelaajan voittavan esimerkiksi tervettä Federeriä kovilla kentillä saati nurmella tai vaikkapa tervettä Nadalia massalla.
Ehkä tässä pitää kurkata uudestaan kalenteriin, tarkistaa meneillään oleva vuosi ja uskotella itselleen, että vielä koittaa uusi aika.
Vasurilla on nimestään huolimatta poliittisesti täysin sitoutumaton tennisblogi,
joka käsittelee tennistä niin katsojan, pelaajan, valmentajan kuin yrittäjänkin vinkkelistä.
