torstai 12. tammikuuta 2012

Federer - lopun alun jälkeen

Viimeisenä tämän vuoden neljästä suurimmasta pelimiehestä blogitilaa annetaan ansaitusti 16-kertaiselle Grand Slam -voittajalle, Roger Federerille. Mies ei liiemmälti esittelyjä kaipaa. Ylisanatkin ovat loppuneet jo muutamia vuotta sitten.

Tartutaankin heti tähän. Ne eivät ole loppuneet välttämättä siksi, etteikö niitä olisi ollut vielä jäljellä, vaan siksi, ettei niihin ole ollut juurikaan tarvetta. Vai väittääkö joku, että yksi Grand Slam -voitto viimeisen kahden vuoden ajalta olisi tälle miehelle loistava suoritus?

Olisi jo vanha uutinen väittää nykytilaa 'lopun aluksi'. Olemme vähintäänkin 'lopun keskivaiheilla'. Varsinkin jos mietitään tätä menestyksen näkökulmasta ja nimenomaan Grand Slam -tasolla.

On monia syitä siihen, miksi tähän on päädytty. Ikä olisi yksi ilmiselvimmistä, mutta miten se näkyy Rogerin pelissä? Väitän, että eipä paljon mitenkään. Vielä. Lyönnithän ovat edelleen ja tulevat myös aina olemaan tappavan tehokkaita. Karvapallon lyöminen on hänelle niin luonnollista kuin olla voi. Lyönnit ovatkin vaivattomuudellaan aivan loistavaa opetusmateriaa kaikissa maailman tennisoppaissa ja -videoissa vielä pitkään.

Se on kuitenkin varmaa, että ikä alkaa jossain vaiheessa näkyä hänen liikkumisessaan. Ehkä se aavistuksen jo näkyykin nurkkiin menemisissä ja menemättömyyksissä. Tämä ei kuitenkaan vielä ole kohtaloksi, sillä eihän Federerin peli ole koskaan perustunut liikkumiseen, vaikka se silmiä hivelevää onkin. Tässä suhteessa miestä voisi verrata vaikkapa Andre Agassiin, joka vanhoilla töppöjaloillaan vei viimeisen Grand Slaminsa hieman alle 33-vuotiaana ja pari vuotta myöhemmin oli vielä ikämiesikäisenä US Openin finaalissa, häviten juuri Federerille, joka täyttää tänä vuonna 31 vuotta. Andrekin oli nimenomaan pallonlyöjä. Liikkeessään hän ei kuitenkaan koskaan ollut lähelläkään Federerin tasoa.

Tason tippumiseen tai ehkä paremminkin Grand Slam -voittojen vähyyteen viime vuosina onkin ikää enemmän vaikuttanut se, että hänen pelistään on onnistuttu löytämään ne heikkoudet ja yksi ilmiselvä puute. Heikkoudet hänen pelistään paljastuivat niissä monissa otteluissa Rafael Nadalia vastaan.

Nadalin hurjasti ykäkierteinen vasurikämmen pommitti valtavasti Federerin rystyä, jota hän joutuikin lyömään yhden käden rystylyöjäksi luonnottoman korkealta. Tämä vielä korostui kun hän yritti lyödä sitä omalla luonnollisella pelipaikallaan lähellä takarajaa. Massalla tämä toimi korkean pompun takia välittömästi ja muilla alustoilla hieman myöhemmin. Ennen pitkää näissä finaaleissa seurattiin muun muassa sitä, miten pitkään Federerin rysty tällä kertaa kestää. Joskus se kesti koko ottelun, useimmiten ei. Rogerin alakierteinen rysty on toki lajin parhaita ja varmimpia sekin, mutta sillä ei voiteta otteluita. Kun yläkierteinen rysty hajoaa ja mailankehä kolisee, ottelu on käytännössä ohi. Monesti minua ihmetyttikin, miksi Roger ei onnistunut millään kääntämään peliä siten, että hän olisi se, joka lyö kämmentä ja Nadal rystyä. Tuo olisi voinut olla se voittava kaava tai ainakin yksi sen muuttujista Nadalin lyömiseksi, kuten Djokovic viime vuonna osoitti.

Sitten siihen mainitsemaani puutteeseen. Vaikka Federer on lähes täydellinen pelaaja, hänen puolustuspelaamisensa ei ole millään muotoa ollut koskaan hänen hyökkäyspelinsä tasolla, jolla hän vie ihailtavalla tavalla otteluita eteenpäin. Mutta nykypäivänä ei pärjää pelkästään hyvin hyökkäämällä. On pakko osata myös puolustaa. Katsokaa vaikkapa Djokovicia ja Nadalia, Murraysta puhumattakaan. Toki Federer saattaa puolustaessaan tehdä monta kertaa kaudessa maagisia sirkustemppuja iskemällä vaikkapa vastustajan iskulyöntiin iskulyönnin (incredible part one) tai vaikkapa lyömällä ohituslyönnin jalkojensa välistä (incredible part two.. and three.. and four). Mutta. Valitettavasti puolustaminen on myös raakaa työtä, ei sirkustemppuja. Tänä päivänä puolustuspelaaminen on parhaimmillaan hyökkäämistä pahoistakin paikoista. Edellä mainitut herrat saavat puolustaessaan pallot kerta toisensa jälkeen painavana takaisin peliin, joista osa avaa hyökkäyspaikan saman tien. Voidaanko samaa sanoa Rogerista? Ei voida.

Hän oli niin monta vuotta selkeä ykköspelaaja ja sai keskittyä puhtaasti hyökkäyspelinsä kehittämiseen, että siinä huumassa puolustuspelaamisen kehittäminen ei ollut varmaan edes listoilla. Ja miksi olisi ollutkaan. Ennen Nadalia kukaan ei ollut ahdistellut häntä tosissaan. Roddickit, hewittit, davidenkot, nalbandianit ynnä muut olivat tiukan paikan tullen useimmiten paperia. Tämä on toisaalta voinut koitua hänen kohtalokseen myös positiivisessa mielessä. Hän on välttynyt pahoilta loukkaantumisilta ja pystyy edelleen, miehen iässä, haastamaan nuorempiaan. Fyysistä kuormitusta ei ole samalla tavoin kertynyt.

Jotenkin tämä kaikki on myös heijastunut aina hänen pelilliseen identiteettiin. Hän on ollut erittäin hyvä front-runner, joka johtaessaan vie ottelut murhaavasti voittoon asti. Tällöin hän onnistuu lähes poikkeuksetta parantamaan omaa peliään ja itsevarmuuttaan otteluiden aikana. Toki viime vuonna hän hävisi ensimmäistä kertaa urallaan ottelun, jota hän johti erin 2-0. Tämä tapahtui itse asiassa kahdesti, Wimbledonin neljännesvälierissä ja US Openin semifinaalissa. Mistä tämä sitten kertoo, voi olla jo toinen tarina. Tai sitten se onkin se kaikille tuttu tarina, ikä ei tule yksin, fysiikka pettää ja niin edelleen. Jahtaajana hän ei ole samalla tasolla, vaan kokee ehkä enemmän painetta saavuttamatta jäämisistä. Tämä kulminoitui mielestäni loistavasti vuonna 2009 Ranskan avoimissa, kun hän vihdoin voitti puuttuneen Grand Slaminsa. Voittopuheessaan hän tokaisi, ettei tämän jälkeen tunne painetta enää koskaan. Yhtään mistään.

Entä sitten tuleva kausi? Mailaa, tai ainakin mailan maaleja, on vaihdettu ja viime vuosi todennäköisesti nollattu. Loppuvuotta lukuun ottamatta, sillä hallikausi sujui loistavasti. Sen päälle on hyvä rakentaa varsinkin itseluottamus ja miksei koko peli. Tänä vuonna jos koskaan kaudessa riittää kiihoketta varmasti Federerillekin, sillä Wimbledonia parempaa mahdollisuutta ja paikkaa olympialaisille mies ei olisi voinut toivoa, ellei sisäkenttiä lasketa. Olympialaisten kultamitali kaksinpelistä olisi hieno saavutus hänellekin.

Väittäisin kuitenkin, että Federerin, vanhan kuninkaan, viimeiset linnakkeet ovatkin juuri nuo syksyn nopeat ja stabiilit sisäalustat ja halliolosuhteet, joilla hän pärjännee halutessaan vielä joitakin vuosia. Grand Slam voitot sen sijaan saattaa olla pahimmassa tapauksessa jo nähty. Hänhän usein siteeraa itseään ja sanoo kuinka peräkkäiset ottelut eivät ole sukua keskenään, mutta miten on kausien laita? Ainakin kaksi viimeistä kautta ovat lähes identtisiä kaksosia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti