Ennakko: Roland Garros 2012

Pitkä odotus on vihdoin ohi: kauden toinen Grand Slam on vihdoin täällä! Roland Garros pistetään ennakkopakettiin tässä ja nyt.

Tämä ennakko voisi olla mistä tahansa muustakin isommasta (massa)turnauksesta, sillä kuten moneen otteeseen on todettu, isot nimet ovat isoissa kisoissa isoja nimiä ja pienet edelleen poikasia. Ainakin jos voittotaistelua mietitään. Voisin nimittäin jälleen kerran luvata melko lailla mitä tahansa, jos joku kolmikosta Federer-Djokovic- Nadal ei tätä vie.

Melkein voisin jättää myös jopa Federerin pois laskuista, mutta en sitä tee, koska hienon matkaraportin tehnyt Jukka L. on ensi viikon Roland Garros-avustajani Kim Ö:n ohella Skandinavian suurimpiä Roger-faneja.

Pelithän siis alkoivat jo tänään sunnuntaina ilman sen isompia yllätyksiä, mutta suurimmistä nimistä kentällä kävivät vain Tsonga ja Del Potro, jotka molemmat jatkavat. Del Potro tosin aavistuksen loukkaantuneena (polvi?). Kummatkin voisi laskea kisan mustiksi hevosiksi, varsinkin Del Potron, mutta hänen kisavoittonsa vaatisi kyllä ehdottoman maksimimaalista flow-tilaa tyyliin US Open 2009 sekä täysin tervettä miestä.

Lisäksi tämä saattaa olla kaikille isoille miehille liian rankka Grand Slam voitettavaksi. Niin hyviä kuin isnerit, del potrot, tsongat ja vaikkapa raonicit ovat jo jopa massalla, niin seitsemän voitettua paras viidestä -ottelua kahteen viikkoon on heille todennäköisesti aina liikaa. Jättiäijistä vain Berdych voisi jaksaa kevyehkön liikkumisensa turvin, mutta hänellä ei siihen riitä pää. Missään ikinä milloinkaan.

Mennäänkin suoraan siis voittotaisteluun. Nadal on pelannut Garrosia alustavat massakisat lähes täydellisesti ja voittanut kaikki, sinisen massan Madridia lukuunottamatta, joka juuri pintansa vuoksi jätetään nytkin painoarvolle nolla. Nadalia auttaa helpohko kaavio, joskin juuri edellä mainittu Raonic saattaa olla kovankin testin paikka neljännellä kierroksella, jos Raonic sinne asti selviää. Raonicin ajoittainen ailahtelevuus menee vielä nuoruuden piikkiin, mutta nyt se voi mennä myös pahojen massamiesten (mm. Monaco) piikkiin ennen Nadal-ottelua. Nadal kuitenkin on lähes pomminvarma finalisti, sillä välierässä David Ferrer olisi henkinen suupala ja lyöty mies jo etukäteen. Erinomaisista otteistaan huolimatta Ferreriltä ei löydy mentaalista kovuutta voittaa Nadalia massalla, vaikka Nadal olisi pelillisesti täysin köysissä. Tämä on tälläkin massakaudella nähty jo kahdesti. On eräpalloja, on omia syöttövuoroja erävoittoon, mutta ei ensimmäistäkään erää.

Niin ikään Djokovicilla on melkoisen mukava kaavio ilman sen suurempia vaaranpaikkoja aina semifinaaliin asti, jossa vastaan tulee mitä todennäköisimmin Federer, joka sen sijaan saa olla varuillaan. Neljännesfinaalissa vastaan astelee nimittäin joko Berdych tai Del Potro, joista Berdychillä saattaisi olla aavistuksen paremmat paukut tässä vaiheessa kisaa. Mutta vielä suurempi uhka on siis Djokovic välierässä. Siinä olisi kiistatta tämän turnauksen toiseksi suurin ja odotetuin kohtaaminen. Melkein kuitenkin uskon Djokovicin tämän hoitavan. Tulivoimaahan molemmilla on vaikka muille jakaa, mutta tässä tullankin siihen, että Federerille ei riitä massalla hänen letkeä peruspelinsä, vaan hänenkin on ajoittain alistuttava kiltisti hurjaan puolustuspeliin, joka ei ole hänen parhaita puoliaan. Djokovicilla se vastaavasti on, joten tästä voi tulla pannukakkukin, mutta isketään siihen kiinni jos ja kun sen aika on.

Finaalissa kohtaisivat siis Nadal ja Djokovic. Jotenkin herrojen viime kohtaamisista tämän kevään massoilla on jäänyt sellainen sivumaku erinäisistä syistä johtuen, että Djokovic olisi ikään kuin vain testaillut omaa peliään Nadalin massamyllyä vastaan. Katsonut, mistä niitä pisteitä ja paikkoja tulee (edelleen Nadalin rystyä painostamalla), toimiiko hänen omat linjapommit (kyllä, varsinkin rystyltä), miten Nadal syöttää (aavistuksen epätasaisesti) ja niin edelleen. Mielestäni vain Rooman finaalin ensimmäinen erä oli sitä, mitä tuleman todennäköisesti pitää mahdollisessa Garros-finaalissa.

Djokovic ei ehkä myöskään ole vielä näyttänyt aivan kaikkia massakorttejaan, sillä hän haluaa varmasti olla jotain vielä parempaa, mitä Nadal ja Federer ura-Grand Slamiensä kanssa ovat. Hän haluaa voittaa kaikki Grand Slamit putkeen. Tehdä historiaa omalla tavallaan. Nyt hänellä on siihen kaiken lisäksi elämänsä mahdollisuus ja se olisi kiistatta hurjin suoritus tennismaailmassa pitkään aikaan. Käyvätkö vain paineet liian koviksi, se jää nähtäväksi.

Nadal puolestaan on varmasti saanut voitoistaan ja Djokovic-päänahoistaan hurjasti lisää itseluottamusta ja tämä enteilee aina hurjaa iskua Garrosilla. Voi olla, että hänelläkin on vielä takataskussaan jotain, mitä emme vielä ole nähneet. Jotenkin hänen pelistään on voitoista huolimatta uupunut sitä extratehokkuutta ja-aggressiivisuutta, jossa mm. kämmenet lämätään nurkista läpi eikä jäädä junnaamaan keskikaistalle.

Rooman Djokovic-ottelussa hän käytti sitä yllättävänkin paljon. Toki varsinkin häntä vastaan tämä saattaa olla myös viisasta, sillä Djokovic on varmasti yksi parhaista, ellei peräti paras, kulmien käyttäjä kun hänelle lyöntikulmia avataan. Hän löytää usein vielä ikävämmän kulman ja pelin avaaja löytääkin itsensä 'sivupressuista' kulmia avatessaan. Palataan tähän vielä lähempänä, jos tämä ottelu toteutuu. Muussa tapauksessa Nadal on väistämättä mestari.

Joka tapauksessa Nadal on tälläkin kaudella yllättävän usein tyytynyt odottelemaan lähes vastustajan virheitä peruspelillään, kuten kävi muuten taannoisessa Jarkko-matsissakin. Se oli tosin kauden ensimmäisiä massaotteluja, mutta silti näkisin tämän passiivisuuden jotenkin lisääntyneen Nadalin pelissä viime vuoden aikana. Onko se sitten sitä itseluottamuksen puutetta vai mitä, niin sekin jää nähtäväksi.

Mutta yhtä kaikki. Vain Djokovic voi viedä Nadalin ennätyksellisen seitsemännen Garros voiton, mutta Nadalin massakauden näytöt, ehkä jopa peli, ovat nyt kokonaisuudessaan sitä luokkaa, että hän on ehdottomasti ennakkosuosikki nro yksi.

Näin siis käy.

Neljännesfinaalit:
Djokovic-Tsonga
Federer-Berdych
Ferrer-Murray
Nadal-Almagro

Välierät:
Djokovic-Federer
Nadal-Ferrer

Finaali:
Djokovic-Nadal

Voittaja: Nadal

Kauden 2012 mustat hevoset

Nyt kun tämän kauden neljä suurinta ja potentiaalisinta Grand Slam- ja olympiavoittajaa on pistetty nippuun, on aika miettiä, jääkö muille mitään. Onko siis elämää top neljän jälkeen?

Totta kai on. Ja itse asiassa, harvinaisen paljon onkin. Kärjen taso on tasoittunut hurjasti muutaman viime kauden aikana. Jos vielä muutamia vuosia sitten kaikkien katseet olivat Federerissä ja Nadalissa ja sitä ennen pelkästään Federerissä, niin nyt näiden neljän suhteellisen perusvarman kestomenestyjän perässä tulee jo niin kovaa sakkia, että joku seuraavista nimistä voi olla tämän kauden komeetta ja ottaa jopa yhden suurvoiton. Monelle heistä se voisi olla myös askel useampaan suurvoittoon.

Juan Martin Del Potro
Del Potro voitti US Openin vuonna 2009 pelaamalla yhden kaikkien aikojen hienoimmista finaalimatseista (videolinkki), joten tietää mitä Grand Slam -voitto vaatii. Kärsi seuraavana vuonna vakavasta rannevammasta, mutta on tehnyt vähitellen paluuta kärkikahinoihin. Pelaa parhaimmillaan tasolla ja tempolla, joka muistuttaa lähinnä pöytätennistä. Peli vaatii kuitenkin melko täydellistä flow -tilaa ja pelin pitäminen sillä tasolla on vaikeaa. Nälkää ja potentiaalia on kuitenkin vaikka mihin. Myös massakentillä.

Jo-Wilfried Tsonga
Tsonga on väläytellyt jo useita vuosia, mutta pikkuhiljaa on löytymässä myös tasaisuus, joka voi poikia jonkin kannun, varsinkin kovilla kentillä. Kaikki tarvittavat lyönnit olemassa ja uskoa omaan tekemiseenkin alkaa löytyä. Jallittanut jo Djokoviciä, Federeriä ja Nadalia, eikä pelkää enää ketään. Potentiaalisimmat menestyspaikat Australiassa ja Wimbledonin ruoholla sekä pienellä varauksella myös syksyn US Openissa, ellei ole raamikkaana miehenä jo ihan hapoilla.

David Ferrer
Ferrer on työmyyrä ja tennisseinä vailla vertaa. Treenannut aina kuin hullu ja tänä vuonna 30 täyttävänä, on viimeinen hetki lunastaa isompia odotuksia. Ei omaa valtavia pommilyöntejä, mutta pelaa lähellä takarajaa, ottaen lyönnit aikaisin ja pitäen ne painavina. On kasvanut massakentillä, mutta kehittynyt tasaisen varmaksi myös kovilla ja nopeilla alustoilla, joten potentiaalia on oikeastaan kaikkialla. Suurin mahdollisuus lienee kuitenkin nyt Australiassa ja ehkä myös US Openissa, jos muut ovat tiukan kesän jälkeen puhki tai rikki. Ferrer ei sitä ole. Se on varma.

Tomas Berdych
Berdychin kohdalla kyse on lähinnä tasaisuudesta sekä päästä. Tahtoo hieman kipsailla liikaa tai ainakin sulaa tosipaikan tullen. Lyönnit ja peli olisivat olemassa, mutta. Sitten on vain se iso mutta eli kestääkö pää? Jos saisi yhden ison pokaalin, voisi jostain tulla joskus vielä toinenkin.

Siinä ne olivatkin. Jos joku tämän nelikon ja blogissa aiemmin käsiteltyjen pelurien ulkopuolelta vie tänä vuonna jonkun Grand Slameistä, olympialaisista puhumattakaan, voitaneen puhua sensaatiosta. Isosta sensaatiosta.

Federer - lopun alun jälkeen

Viimeisenä tämän vuoden neljästä suurimmasta pelimiehestä blogitilaa annetaan ansaitusti 16-kertaiselle Grand Slam -voittajalle, Roger Federerille. Mies ei liiemmälti esittelyjä kaipaa. Ylisanatkin ovat loppuneet jo muutamia vuotta sitten.

Tartutaankin heti tähän. Ne eivät ole loppuneet välttämättä siksi, etteikö niitä olisi ollut vielä jäljellä, vaan siksi, ettei niihin ole ollut juurikaan tarvetta. Vai väittääkö joku, että yksi Grand Slam -voitto viimeisen kahden vuoden ajalta olisi tälle miehelle loistava suoritus?

Olisi jo vanha uutinen väittää nykytilaa 'lopun aluksi'. Olemme vähintäänkin 'lopun keskivaiheilla'. Varsinkin jos mietitään tätä menestyksen näkökulmasta ja nimenomaan Grand Slam -tasolla.

On monia syitä siihen, miksi tähän on päädytty. Ikä olisi yksi ilmiselvimmistä, mutta miten se näkyy Rogerin pelissä? Väitän, että eipä paljon mitenkään. Vielä. Lyönnithän ovat edelleen ja tulevat myös aina olemaan tappavan tehokkaita. Karvapallon lyöminen on hänelle niin luonnollista kuin olla voi. Lyönnit ovatkin vaivattomuudellaan aivan loistavaa opetusmateriaa kaikissa maailman tennisoppaissa ja -videoissa vielä pitkään.

Se on kuitenkin varmaa, että ikä alkaa jossain vaiheessa näkyä hänen liikkumisessaan. Ehkä se aavistuksen jo näkyykin nurkkiin menemisissä ja menemättömyyksissä. Tämä ei kuitenkaan vielä ole kohtaloksi, sillä eihän Federerin peli ole koskaan perustunut liikkumiseen, vaikka se silmiä hivelevää onkin. Tässä suhteessa miestä voisi verrata vaikkapa Andre Agassiin, joka vanhoilla töppöjaloillaan vei viimeisen Grand Slaminsa hieman alle 33-vuotiaana ja pari vuotta myöhemmin oli vielä ikämiesikäisenä US Openin finaalissa, häviten juuri Federerille, joka täyttää tänä vuonna 31 vuotta. Andrekin oli nimenomaan pallonlyöjä. Liikkeessään hän ei kuitenkaan koskaan ollut lähelläkään Federerin tasoa.

Tason tippumiseen tai ehkä paremminkin Grand Slam -voittojen vähyyteen viime vuosina onkin ikää enemmän vaikuttanut se, että hänen pelistään on onnistuttu löytämään ne heikkoudet ja yksi ilmiselvä puute. Heikkoudet hänen pelistään paljastuivat niissä monissa otteluissa Rafael Nadalia vastaan.

Nadalin hurjasti ykäkierteinen vasurikämmen pommitti valtavasti Federerin rystyä, jota hän joutuikin lyömään yhden käden rystylyöjäksi luonnottoman korkealta. Tämä vielä korostui kun hän yritti lyödä sitä omalla luonnollisella pelipaikallaan lähellä takarajaa. Massalla tämä toimi korkean pompun takia välittömästi ja muilla alustoilla hieman myöhemmin. Ennen pitkää näissä finaaleissa seurattiin muun muassa sitä, miten pitkään Federerin rysty tällä kertaa kestää. Joskus se kesti koko ottelun, useimmiten ei. Rogerin alakierteinen rysty on toki lajin parhaita ja varmimpia sekin, mutta sillä ei voiteta otteluita. Kun yläkierteinen rysty hajoaa ja mailankehä kolisee, ottelu on käytännössä ohi. Monesti minua ihmetyttikin, miksi Roger ei onnistunut millään kääntämään peliä siten, että hän olisi se, joka lyö kämmentä ja Nadal rystyä. Tuo olisi voinut olla se voittava kaava tai ainakin yksi sen muuttujista Nadalin lyömiseksi, kuten Djokovic viime vuonna osoitti.

Sitten siihen mainitsemaani puutteeseen. Vaikka Federer on lähes täydellinen pelaaja, hänen puolustuspelaamisensa ei ole millään muotoa ollut koskaan hänen hyökkäyspelinsä tasolla, jolla hän vie ihailtavalla tavalla otteluita eteenpäin. Mutta nykypäivänä ei pärjää pelkästään hyvin hyökkäämällä. On pakko osata myös puolustaa. Katsokaa vaikkapa Djokovicia ja Nadalia, Murraysta puhumattakaan. Toki Federer saattaa puolustaessaan tehdä monta kertaa kaudessa maagisia sirkustemppuja iskemällä vaikkapa vastustajan iskulyöntiin iskulyönnin (incredible part one) tai vaikkapa lyömällä ohituslyönnin jalkojensa välistä (incredible part two.. and three.. and four). Mutta. Valitettavasti puolustaminen on myös raakaa työtä, ei sirkustemppuja. Tänä päivänä puolustuspelaaminen on parhaimmillaan hyökkäämistä pahoistakin paikoista. Edellä mainitut herrat saavat puolustaessaan pallot kerta toisensa jälkeen painavana takaisin peliin, joista osa avaa hyökkäyspaikan saman tien. Voidaanko samaa sanoa Rogerista? Ei voida.

Hän oli niin monta vuotta selkeä ykköspelaaja ja sai keskittyä puhtaasti hyökkäyspelinsä kehittämiseen, että siinä huumassa puolustuspelaamisen kehittäminen ei ollut varmaan edes listoilla. Ja miksi olisi ollutkaan. Ennen Nadalia kukaan ei ollut ahdistellut häntä tosissaan. Roddickit, hewittit, davidenkot, nalbandianit ynnä muut olivat tiukan paikan tullen useimmiten paperia. Tämä on toisaalta voinut koitua hänen kohtalokseen myös positiivisessa mielessä. Hän on välttynyt pahoilta loukkaantumisilta ja pystyy edelleen, miehen iässä, haastamaan nuorempiaan. Fyysistä kuormitusta ei ole samalla tavoin kertynyt.

Jotenkin tämä kaikki on myös heijastunut aina hänen pelilliseen identiteettiin. Hän on ollut erittäin hyvä front-runner, joka johtaessaan vie ottelut murhaavasti voittoon asti. Tällöin hän onnistuu lähes poikkeuksetta parantamaan omaa peliään ja itsevarmuuttaan otteluiden aikana. Toki viime vuonna hän hävisi ensimmäistä kertaa urallaan ottelun, jota hän johti erin 2-0. Tämä tapahtui itse asiassa kahdesti, Wimbledonin neljännesvälierissä ja US Openin semifinaalissa. Mistä tämä sitten kertoo, voi olla jo toinen tarina. Tai sitten se onkin se kaikille tuttu tarina, ikä ei tule yksin, fysiikka pettää ja niin edelleen. Jahtaajana hän ei ole samalla tasolla, vaan kokee ehkä enemmän painetta saavuttamatta jäämisistä. Tämä kulminoitui mielestäni loistavasti vuonna 2009 Ranskan avoimissa, kun hän vihdoin voitti puuttuneen Grand Slaminsa. Voittopuheessaan hän tokaisi, ettei tämän jälkeen tunne painetta enää koskaan. Yhtään mistään.

Entä sitten tuleva kausi? Mailaa, tai ainakin mailan maaleja, on vaihdettu ja viime vuosi todennäköisesti nollattu. Loppuvuotta lukuun ottamatta, sillä hallikausi sujui loistavasti. Sen päälle on hyvä rakentaa varsinkin itseluottamus ja miksei koko peli. Tänä vuonna jos koskaan kaudessa riittää kiihoketta varmasti Federerillekin, sillä Wimbledonia parempaa mahdollisuutta ja paikkaa olympialaisille mies ei olisi voinut toivoa, ellei sisäkenttiä lasketa. Olympialaisten kultamitali kaksinpelistä olisi hieno saavutus hänellekin.

Väittäisin kuitenkin, että Federerin, vanhan kuninkaan, viimeiset linnakkeet ovatkin juuri nuo syksyn nopeat ja stabiilit sisäalustat ja halliolosuhteet, joilla hän pärjännee halutessaan vielä joitakin vuosia. Grand Slam voitot sen sijaan saattaa olla pahimmassa tapauksessa jo nähty. Hänhän usein siteeraa itseään ja sanoo kuinka peräkkäiset ottelut eivät ole sukua keskenään, mutta miten on kausien laita? Ainakin kaksi viimeistä kautta ovat lähes identtisiä kaksosia.

Nadal - takaisin jahtaajaksi

Rafael Nadalin viime vuotta kuvailtiin pettymykseksi ja vaisuksi. Hurjia sanoja miehestä, joka voitti Roland Garrosin ja oli Wimbledonin sekä US Openin finaalissa. Niin ja sysimustan loppukauden aikana hän voitti vielä Davis Cupin Espanjalle. Olisiko esimerkiksi Novak Djokovic ollut vuosi sitten tyytyväinen tuollaiseen kauteen? Tai vaikkapa meidän Jarkko? Oh yes, aivan varmasti.

Moiset pohdinnat saattavat olla turhia, mutta ne saattavat olla myös lopun alkua. Juuri nyt Nadalin kohdalla ja vuosi sitten Federerin kohdalla. Kaikki on nimittäin suhteellista ja huippunimille näitä pitääkin suhteuttaa heidän omaan ja totuttuun tasoonsa. Kun Rafan viime kautta verrataan vaikkapa hänen kolmen Grand Slamin supervuoteensa 2010, on sanomattakin selvää, että turpaan tulee eräluvuin 3-1. Eikä näytä hyvältä moneen muuhunkaan vuoteen verrattuna.

Huolestuttavampaa Rafan kannalta on kuitenkin se, että viime kauden aikana hänen pelissään alkoi näkyä selkeitä merkkejä siitä, että mies ei ole joko kunnossa tai entisensä. Ei siinä mitään, että maailmasta löytyi periaatteessa vain yksi mies, joka laittoi Rafaa urakalla tonttiin, mutta se minkälaisiin ongelmiin hän pelinsä ja lyöntiensä kanssa ajautui, voi aloittaa ainakin jonkinasteisen kierteen kärkisijoilta alaspäin. Heti täytyy toki muistaa se, että Nadal jos kuka, on pelaaja, joka on vuosien varrella jaksanut yllättää monen monta kertaa.

Viime kaudella hän ei kuitenkaan pystynyt pitämään samaa pelitasoaan kuin edellisinä vuosina. Ensimmäistä kertaa urallaan hän ei myöskään pystynyt kehittämään mitään lyönneistään. Vaikutti itse asiassa siltä, että lähes kaikissa tärkeimmissä lyönneissään hän jopa taantui. Syöttöön edelliskaudella löytyneet uudet, lisätehoa tuoneet, nyanssit olivat lähes tyystin kadonneet ja oltiin palattu enemmän tai vähemmän vanhaan syöttöön. Kämmen puolestaan pätki ajoittain todella pahasti ollakseen pelin kulmakiviä ja rystykin jäi suuren osan kaudesta toivottoman lyhyeksi. Lisäksi, pelilliset uudet variaatiot loistivat poissaolollaan ja esimerkiksi alakierteisen rystyn käyttö oli minimissään. Kun tähän soppaan lisätään vielä se, että Djokovic löysi voittavan kaavan Rafan lyömiseksi ja pystyi ennen kaikkea toteuttamaan sitä, niin peli ei toden totta näyttänytkään enää hyvältä. Puhumattakaan siitä, että se olisi voitollista tennistä, ainakaan siis Djokoviciä vastaan.

Djokovic pystyi muun muassa ottamaan kaiken ylimääräisen ajan pois Rafalta ja varsinkin hänen kämmenlyönnistään, jolloin Rafa ei ehtinyt sitä kunnolla lyödä eikä varsinkaan tuottamaan sitä valtavaa yläkierrettä. Näin ollen lyöntiin ei tullut myöskään kunnon painoa eikä pituutta. Osumakohtakin valui usein liian taakse. Vasurina Nadal joutuu krossipallottelussaan pelaamaan kämmenellään oikeakätisen Djokovicin kivikovaa rystyä vastaan, joten vanha ja esimerkiksi Federeriä vastaan hyväksi todettu pelikuvio, jossa Nadal pyrkii lyömään lähes poikkeuksetta kämmentään ja nimenomaan Federerin selkeästi haavoittuvammalle rystypuolelle, ei yhtäkkiä enää toimikaan. Kun vielä Djokovicin pommit pitkin linjaa tekevät tuhojaan tasaisen varmasti niin rysty- kuin kämmenpuolelta, joutuu Nadal kimpoilemaan omalla puolellaan kovassa kiireessä koko ajan ja aikaa lyönnin tekemiselle jää liian vähän, eikä siihen auta edes miehen edelleen hurja fysiikka.

Viime vuonna ei nähty myöskään henkisesti parasta Nadalia kuin ajoittain. Sen sijaan saimme nähdä muutamia käsittämättömiä kipsaamisia sekä paljon ylivarovaista ja varsinkin ylipassiivista pelaamista. Osan henkisistä kolhuista aiheutti varmasti Djokovic voittamalla hänet muutamaan otteeseen jopa Nadalin suosikkialustalla, massalla, mutta tietysti myös kaikissa niissä muissa finaaleissa. Osan kolhuista voinee laittaa myös motivaation piikkiin, minkä mies loppukaudesta myönsikin. Nälkää ei ollut entiseen tapaan. Sikäli toki ymmärrettävää, että kaikki voitettavissa oleva on periaatteessa voitettu.

Mitä Nadalin sitten pitäisi tehdä? Ensimmäisenä täytyisi laittaa tietysti lyönnit kuntoon, vaikka sitten entistä painavammalla mailallaan. Varsinkin syöttöön vuonna 2010 saadut opit on otettava uudelleen työpöydälle, jotta niiden avulla saisi lisää 'ilmaisia pisteitä' (tässä muuten aivan loistava video aiheesta: Oscar Borras Nadalin syötön kimpussa). Kämmenen oireilu lienee enemmänkin edellä mainitun aikapulan ja henkisten tekijöiden riivaama, joten ehjä ja ainakin aavistuksen levännyt pääkoppa saattaa riittää ensiavuksi. Kierrettähän lyönnissä on vaikka muille jakaa, mutta se ei tule enää kenellekään yllätyksenä. Kaikki osaavat siihen jo lyödä, ja onkin erittäin mielenkiintoista nähdä tapahtuuko sen kanssa lähivuosina vielä jotain. Rystyssä oli viime vuonna silmiinpistävää se, että lähes tilanteessa kuin tilanteessa, myös täysin nurkkaan ajettuna, Nadal yritti viimeiseen asti veivata yläkierrettä, vaikka alakierre olisi ollut selkeämpi ja monesti myös ilkeämpi vaihtoehto. En käsitä, mikä tämän taustalla oli. Varsinkin kun hänen alakierrerystynsä lähtee terävästi ja kovaa ollen täten myös inhottavan matala. Yläkierrerystyn osalta on äkkiseltään vaikea sanoa, mikä meni vikaan. Pallossa vaikutti edelleen olevan hyvä määrä kierrettä, ehkä hieman liikaakin, mutta painoa siinä ei ollut entiseen malliin. Saattoa voisi ehkä viedä enemmän eteenpäin, eikä niin voimakkaasti ylös, varsinkaan lantiotasoa korkeammalta lyötäessä. Lisäksi keskivartalon ja jalkojen käyttö vaikutti ajoittain, ellei nyt laiskalta, niin ainakin hieman puutteelliselta. Monesti lyönti lähti liiaksi käsillä repien, muun vartalon toimiessa jonkinlaisena käsijarruna. Rystyynkin voi toki vaikuttaa niin moni asia, joten ei mennä tähän nyt. Ehkäpä tulevissa kirjoituksissa.

Edellisessä kirjoituksessa puhuin hieman siitä kuinka Djokovic on vienyt peliä eteenpäin. Yksi ilmentymä pelin evoluutiosta on se, kuinka lähellä takarajaa monet hyökkäävät pelaajat pelaavat kovasta temposta huolimatta. Djokovic ei tietenkään ole tätä keksinyt, vaan se on ollut jo pidemmän ajan evoluutiota, jota Nadal ei lyöntiensä ajantarpeen takia ole koskaan kovin hyvin omaksunut. Hän lyö suuren osan lyönneistään vähintään noin metrin päässä takarajasta, kun monien muiden, kuten Djokovicin, Federerin, Del Potron, Tsongan ja jopa työjuhta Ferrerin keskimääräiset lyöntikohdat ovat selkeästi lähempänä takarajaa ellei peräti takarajan päällä.

Mikäli Nadal ei onnistu korjaamaan ongelmiaan tai edes muutamaa niistä, luulen ettei edes hänen viimeinen linnakkeensa, Roland Garros, ole enää pitkään hänen. Onnistuessaan hän sen sijaan taistelee vielä muutaman vuoden myös muiden Grand Slamien voitoista.

Djoko the Dominator

Novak Djokovicin viime kaudesta lienee kaikki oleellinen jo sanottu. Yhteen sanaan tiivistettynä se oli 'uskomaton'. Mielenkiintoisin kysymys onkin se, voiko Djokon dominointi jatkua myös tänä vuonna?

Palataan kuitenkin vielä hetkeksi viime vuoteen. Se, että sama mies vie saman kauden aikana kolme Grand Slam-titteliä ei ole ennenkuulumatonta. Toki voidaan täysin huoletta puhua järjettömän kovasta suorituksesta, mutta ovathan esimerkiksi Roger Federer ja Rafael Nadal pystyneet viime vuosina vastaavaan ja Roger jopa muutamaan otteeseen. Voisiko siis väittää, että moinen saavutus olisi kärsinyt inflaation? No ei tietenkään voi, mutta tähän ollaan jo totuttu, joten siinä mielessä Djokovicin uroteko jää ehkä aavistuksen ansaitsemattomaan paitsioon.

Joku kuitenkin dominoi aina. Dominointikausien kärkien tasosta ja laajuudesta voidaan aina kiistellä ja miettiä kuka on ollut se oikea kuningas, mutta ei mennä siihen nyt.

Yhtä hyvin voisi pohtia vaikka sitä kuka on vienyt peliä uudelle tasolle ja miten. Federer vei pelin eleganttisen aggressiiviseksi hyökkäämiseksi, Nadal puolestaan raa'an fyysiseksi taisteluksi, jossa hyökättiin, mutta myös puolustettiin viimeiseen veripisaraan saakka. Entäpä Djokovic?

Djokovicin viime kaudesta nostaisinkin, saavutuksista huolimatta, esille sen, että myös hän onnistui nimenomaan viemään peliä jälleen eteenpäin. Ehkä tasonnosto ei ole niin valtava kuin edeltäjiensä kohdalla, mutta selvä edistysaskel se tenniksen evoluutiossa kuitenkin on. Karrikoiden voisi kai puhua Federerin ja Nadalin sekoituksen parannetusta painoksesta.

Djokovicin pelaamisessa hyökkääminen ja puolustaminen yhdistyykin ihanteellisella tavalla, jossa esimerkiksi pahastakin ahdingosta voidaan nousta hyökkäykseen salamannopeasti. Käytännössä tämä tapahtuu usein yhdellä puolustuslyönnillä, joka on joko pituudeltaan, kovuudeltaan tai lyöntikulmaltaan niin hurja, että se on samalla puhtaista puhtain hyökkäyslyönti. Todellinen vastaisku. Tässä Djokovic on yksinkertaisesti paras. Myös Nadal ja Andy Murray ovat tässä hyviä, mutta eivät samalla tasolla Djokovicin kanssa.

Ei pidä myöskään unohtaa, että Djokovic on myös loistava hyökkääjä ja vahvistuneen fysiikkansa sekä uuden ruokavalionsa ansiosta nykyisin myös armoton taistelija. Siinä missä vanhan fysiikan ja ruokavalion Djokovic venkoili ja ajoittain suoraan sanoen jopa hyytyi, vetää uusi gluteiinittoman linjan Djokovic hurjalla atleettisuudella ja asenteella joka palloon. Jättiläismäiseksi kasvaneen itseluottamuksen siivittämänä hän ei myöskään suostu luovuttamaan. Hädin tuskin häviämään.

Kun tähän yhtälöön yhdistetään vielä vuosien varrella parantunut syöttö, loistava kämmen ja rystylyönti, joka voisi olla monen pelurin pelottavan tappava kämmenlyönti, niin aletaan olla niin lähellä täydellistä pelaajaa kuin olla vain voi.

Seuraava evoluution askel lieneekin jossain vielä kovemman pommittamisen suunnalla, mutta toistaiseksi tästä on nähty vasta esimakua. Kukaan ei ainakaan vielä pysty pommittamaan kaikkia ottelujaan läpi. Jo yksittäisessä ottelussa riittää monelle haastetta.

Kaikella on kuitenkin hintansa. Niin myös Djokovicin pelissä. Pelityyli on todella kuluttava fyysisesti ja vaatisi jo kauden aikana pidempiä palautumisjaksoja. Ongelma on vain siinä, että niitä ei juurikaan ole. Turnauksia riittää joka viikolle ja vaikka kärkinimet pelaavatkin vain ne pakolliset sekä muutamia muita, on kuormitus siitä huolimatta valtava. Monella on tankki täysin tyhjä jo kesän lopulla tai alkusyksystä. Tänä vuonna varsinkin, koska myös Lontoon olympialaiset kuuluvat kisakalenteriin.

Näkisinkin, että Djokon tämänvuotiselle dominoinnille on vain muutamia uhkakuvia. Suurimmat niistä liittyvät luonnollisesti hänen fysiikkaansa, joka ei viime syksynä enää kantanutkaan, eikä ihme. Mutta, tässäkin suhteessa on tiukan paikan tullen pientä pelivaraa, kuten US Openin finaalissa Nadalia vastaan nähtiin. Mies pystyi pienestä varsalihasvammasta huolimatta voittamaan kyseisen ottelun. Toisin sanoen peli pysyy loistavalla tasolla pienistä vammoista huolimatta. Enemmänkin kyse voi siis olla siitä, miten viime vuoden kuormitus vaikuttaa vielä tänä vuonna.

Toinen uhkatekijä voisi olla henkisellä puolella. Tuollaisen superkauden jälkeen voi olla vaikeampaa motivoitua voittamaan samoja kisoja, jotka on jo kerran tai pari voitettu. Kaikki tiedämme sanonnan huipulle pääsemisestä ja siellä pysymisestä.

Lisäksi, muutama tappio saattaisi aavistuksen sulattaa itseluottamusta ja joku lyönti alkaisi sen mukana pätkiä. Esimerkkinä vaikkapa Nadalin rysty viime kaudella. Myös Nadal oli pelannut alle superkauden.

Väitänkin, että tällä kaudella Djokon dominointi suht terveenä pysyessään vielä jatkuu. Heti Australian avoimista lähtien. Uskoisin kuitenkin, että Novakin suurimmat tavoitteet tälle kaudelle ovat ne vielä puuttuvat jalokivet eli Ranskan avoimet, joka samalla täydentäisi ura-Grand Slamin ja olympialaisten kultamitali edellisten kisojen pronssimitalin jatkoksi. Sen jälkeen hänelläkään, 25-vuotiaana, ei olisi oikeastaan enää mitään uutta voitettavaa.

Jos näin käy, syksyllä juhlivat jo toiset miehet.

Projekti Murray, joko nyt?

Myönnän heti aluksi, että en ole koskaan ollut Andy Murrayn suurimpia puolestapuhujia. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut hänen suhteensa oikeassa. Ei ensimmäistäkään Grand Slam-voittoa. Mutta. Onko muutoksen aika koittanut?

Viime viikolla uutisoitiin Andy Murrayn solmineen uuden valmentajasopimuksen entisen suurpelaajan, 8-kertaisen Grand Slam-voittajan, Ivan Lendlin kanssa. Monien minua viisaampien asiantuntijoiden mielestä tämä vaikuttaa hyvältä siirrolta. Jopa niin hyvältä, että Murrayn ensimmäinen GS-voitto on nyt entistäkin lähempänä, ellei peräti selviö. Sanomattakin on selvää, että monet heistä ovat brittejä. Lendlilläkin kun meni oma aikansa ensimmäisen GS-voiton metsästämisessä, vaikka oma peli ja fysiikka olivat jo olemassa.

Saman mission äärellä painii myös Murray vai painiiko? Tästä ollaan montaa mieltä ja siis muuallakin kuin Britanniassa. Muutamia vuosia sitten löin kuitenkin vedon siitä, että Murray ei tule ikinä GS-voittoa ottamaan, vaikka kuinka vuositolkulla hehkutettaisiin. Sikäli kannaltani on kovin mukavaa, että näin ei ole myöskään käynyt, koska vetokohteena taisi olla hatullinen sitä itseään. Ehkä Murray on titteliä entistä lähempänä, mutta mitä sitten?

Tartutaanpa ensin tuoreeseen valmentajakuvioon. Vaikka yhtälö Lendl ja Murray kuulostaa monen korvaan ratkaisevalta ja käänteentekevältä tekijältä, niin itse en näe asiaa aivan niin. Ensinnäkin, ihan fundamentaalisti minua arveluttaa Lendlin tietotaidot valmennuksesta ja aivan erityisesti raaka valmennuskokemus. Osa vanhoista huippupelaajista on valmentamisessa 'kylmiltään' onnistunutkin, mutta suurin osa ei todellakaan ole. Ei ole automaatio, että huippupelaaja on myös huippuvalmentaja.

Lendl on toiminut uran jälkeen lähes täysin golfin parissa, jossa hän on onnistunut muun muassa hilaamaan oman tasoituksena upeasti nollaan saakka, mutta noin viidentoista vuoden totaalinen poissaolo ammattilaistenniksestä ei voi olla vaikuttamatta hänen pelinäkemykseensä. Toki Lendl oli aina viimeisen päälle ammattilainen ja erittäin kova sekä tunnollinen treenaaja, joten uskon hänen päivittäneen valmennustaitojaan riittävälle tasolle. Tuskin maailmanlistan nelonen hänen palveluksiinsa muuten tarttuisikaan. Lyöntitekniikoitahan Murraylle ei tarvitse enää opettaa, ainakaan ihan perusteista asti. Pientä säätöä voisi joku tehdä vielä kämmenen ja syötön kanssa.

Itse näkisinkin Lendlin roolin Murraylle enemmänkin jonkin sortin mentorina erityisesti siinä, miten kova työnteko lopulta palkitaan ja miten useat karvaat finaalitappiot käännetään voitoiksi.

Murrayn kohdalla kyse on enemmänkin hänelle luonnollisesta tavasta pelata ja henkisistä voimavaroista. Eikä sovi vähätellä hänenkään pelitapansa fyysistä kuluttavuutta. Tänä vuonna 25 vuotta täyttävä skotti on mielestäni jossain suhteessa edelleen malliesimerkki 'koirasta', jonka pelillisessä ajattelumaailmassa ollaan ennemmin nöyrä koira kuin kuollut leijona.

Tästä johtuen myös hänen pelitapansa onkin perustunut ennemmin junnaamiseen kuin räjähtäviin pommeihin, jotka välähtävät kuin tykin suusta kun on sen paikka tai sitten vaan ihan tyhjästä. Tämän huomaa silmiinpistävän hyvin, kun katsoo hänen peruspeliään, jossa marginaalit ovat ihailtavasti kohdillaan aina siihen asti, kun pitää oikeasti pistää palloon myös itse vauhtia. Vaikka en 'helpoista virheistä' enkä niiden tilastoinnista pidäkään, niin karkeiden virheiden määrä lisääntyy tässä vaiheessa rajusti. Toisin sanoen, aggressiivinen pelitapa ei ole hänelle luonnollista ja peli hajoaa ennemmin tai myöhemmin pitkän GS-matsin aikana, korostuen tietysti muita kärkinimiä vastaan turnauksen loppuvaiheissa. Heitä vastaan Murraylla ei vain ole sitä selkeätä asetta tai pelotetta, jota tulisi mahdollisuuksien mukaan vältellä.

GS-finaalissa alla on jo kuusi kierrosta paras viidestä matseja, joten tankki alkaa olemaan 'pienimmälläkin' mahdollisella kuormituksella aika tyhjä ja sitten pitäisi pelata se tärkein matsi. Voitetaanko sitä hakemalla kaikki ja tuuppaamalla takaisin? Ei voiteta. Tuloksena on useimmiten teurastus ja juuri näin Murraylle on näissä finaaleissa käynytkin. Hienoja ja upeita Masters-voittoja alkaisi olemaan jo kunnioitettava määrä, mutta projekti Murray tähdänneekin enää sen GS-saldon avaamiseen.

Myös henkisesti Murraylla alkaa olemaan jo taakkaa kannettavanaan. Kaikissa kolmessa Grand Slam-finaalissaan mies on saanut turpaansa ja rumasti. Ei ensimmäistäkään voitettua erää. Osa selityksestä menee varmasti edellä mainittuun fyysiseen kuormaan, suuri osa vastustajan paremmuuteen ja loput henkiseen löysyyteen. Väsyneenä on niin helppoa olla löysä myös henkisesti. Yritetään pelata taitojen ylärajoilla ja välillä jopa ylikin, vaikka siihen ei riitä enää fysiikka, eikä taidot, kun lyönti ei tule niin sanotusti selkärangasta.

Henkinen toipuminen Australian finaalitappiosta vei jo toissa vuonna pitkään. Viime vuonna se vei jo koko kevään. Sen mies myönsi itsekin. Minkälainen taakka näistä tappioista on tullut, sitä me voimme vain arvailla. Jos katsoo Englannin jalkapallomaajoukkueen rankkarikisasaldoa arvokisoissa, pelkään Andyn kohdalla samankaltaista kohtaloa. Ei välttämättä paras vertaus, mutta jotain sukulaisuutta näillä asioilla voi keskenään olla. Pelätäänkö brittimedian painostuksessa virhettä liikaa?

Tenniksessä jos missä, henkinen kovuus on lopulta ratkaisevaa. Jos pelaajalla on henkinen yliote vastustajasta, on pelaaminen niin paljon helpompaa, kuin altavastaajalla. Näitä kavereita Murraylla on GS-kaaviossa kohdattavanaan 1-3 kappaletta. Lisäksi vastaan saattaa tulla joku flow-tilassa oleva pommittaja, joka yksinkertaisesti lyö Andyn ulos pelistä. Näitä näkisin olevan noin 4-5 kappaletta edellisten lisäksi. Vaikeaa siis on.

Maailma ei siis ole vieläkään muuttunut. Ainakaan Andylle.