Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ivan Lendl. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ivan Lendl. Näytä kaikki tekstit

24/05/2016

Novak Djokovic ja 200 viikkoa

Ranskan avoimet voitolla aloittanut Novak Djokovic on ollut tenniksen ATP-listan ykkösnimi yhteensä 200 viikon ajan.

Saavutus on huima jo nyt, mutta eipä tämä tietenkään tähän jää, vaan lukema saattaa hyvinkin päätyä jopa kolmensadan tuolle puolen. Silloin aletaan jo tosissaan hätistellä tilaston kärkinimeä Roger Federeriä, jolla ykkösviikkoja on hallussaan 302. Ilman loukkaantumisia on selvää, että Djokovic tulee olemaan erittäin lähellä noita lukemia.

Tällä hetkellä pinnoja on kasassa jo sen verran, että loppuvuosi voisi olla hänen standardeillaan jopa keskinkertainen tai jopa surkea ja mies olisi silti ykkönen vuodenvaihteessa ja todennäköisesti sen ylikin, jolloin oltaisiin jo 230 viikon tietämillä. Mutta kun syksyn kiertue on ollut perinteisesti hänelle hyvä, ehkä jopa se paras vaihe kaudesta, niin voisin hyvinkin veikata, että vuoden päästäkin kärkipaikalla keikkuu edelleen Djokovicin nimi, jolloin 250 viikkoa olisi haarukassa. Siitä olisi enää noin vuoden kärkipaikat matkaa uuteen ennätykseen ja hurjimmassa tapauksessa jopa pitkälle ohi. 

Vaikka tämän kauden massoilla ollaan nähty ehkä aavistuksen haavoittuvakin Djokovic, menee hän edelleen lähes jokaisessa turnauksessaan pitkälle hurjalla tasaisuudellaan, että on vaikea nähdä rankingin kärkipaikkaa ajatellen edes todellista haastajaa. Kuka ylipäätään on seuraava mies kärkipaikalla ja milloin se nähdään?

Tenniksessä toki monet asiat voivat tapahtua nopeastikin, mutta ranking ei sitä laskutapansa takia heti heijastele. Siinä mielessä juuri nyt ollaan hurjassa kyydissä.

Moinen saavutus olisi tietenkin iso sulka hattuun myös "kaikkien aikojen paras"-keskustelussa, mutta todellisuudessa siihen vaadittaisin myös Roland Garrosin valloitusta. Ehkä tänä jo vuonna?

TOP5 viikkoja ATP ranking-ykkösenä:
1. Roger Federer (302 viikkoa)
2. Pete Sampras (286)
3. Ivan Lendl (270)
4. Jimmy Connors (268)
5. Novak Djokovic (200)

26/06/2015

Dokumentti: Decade of Wimbledon - 80's

C More Tennis-kanavan dokumenttisarjan toinen osa Wimbledonin 80-luvusta on ensimmäisen osan (70-luku) tavoin hauskaa katsottavaa. Peli- ja välineet menivät itse pelin ja pelaajien taitojen kanssa hurjaa vauhtia eteenpäin.

Lisämielenkiintoa dokumentti tarjoaa sillä, että omat ensimmäiset muistoni tv-tenniksestä liittyvät vahvasti juuri Wimbledoniin ja tähän vuosikymmeneen.

Muistan kuinka silloisena Ivan Lendlin fanina petyin vuosi vuoden jälkeen, kun hänen epätoivoisesti himoitsema voitto jäi haaveeksi. Varsinkin vuoden 1987 finaali Pat Cashia ja hänen ruutulippuhikinauhaansa vastaan oli iso pettymys, sillä Lendl lähti otteluun muistaakseni suuren suurena suosikkina. Yhden Grand Slamin ihme Cash oli muuten ensimmäinen tyyppi, joka kiipesi Wimbledonin lehtereille tukijoukkojensa luokse ottelun jälkeen. Samaan aikaan Ivan manasi mielessään ruohon olevan vain ja ainoastaan lehmiä varten. Sittemmin hän kuulemma rakennutti omalle tontilleen nurmikentän ja laistoi pariin otteeseen jopa Roland Garrosinkin, jotta Wimbledon-voitto olisi onnistunut. Juna oli kuitenkin jo mennyt. 

Vuosikymmenen aikana tapahtui myös useampi vallanvaihto. Miesten puolella John "you cannot be serious!!!" McEnroe otti vihdoin vuonna 1981 voiton Björn Borgista ja avasi miehen voittotilin Wimbledonissa. Miesten edellisvuoden (1980) finaali sen sijaan lienee yksi Wimbledon-historian hienoimmista otteluista, jonka Borg tunnetusti viidessä erässä voitti. 

Sittemmin kuvaan astui muuan Boris "Boom Boom" Becker, joka otti keskuskentän olohuoneekseen ensimmäisellä voitollaan vuonna 1985. Muut mestaruudet tulivat heti seuraavana vuonna (1986) sekä 1989, jolloin miehen legendaarinen Puma (maila) lensi voiton jälkeen ensimmäistä kertaa katsomoon.

Naisten puolella 80-lukua hallitsi lähes suvereenisti Martina Navratilova, joka liikkui tämänkin päivän mittarilla todella tyylikkäästi ja tehokkaasti ruoholla. Myös Martinan tatsi varsinkin verkkopelissä oli vertaansa vailla. Vasta luvun loppupuolella ikä alkoi aavistuksen näkymään ja nuoremmat, lähinnä siis Steffi Graf, tulivat pikkuhiljaa rinnalle ja ohi. Grafin ensimmäinen Wimbledon-voitto ajoittuu vuoteen 1988, jolloin hän tunnetusti voitti myös Grand Slamin ja siis olympiavoiton kera. Golden Grand Slam. Aikamoista.

Välinepuolella tapahtui hurjasti. Luvun alkupuolella nähtiin mm. finaaleja, joissa kohtasivat puumailat kohtasivat grafiitti- ja alumiinimailoja. Vuosikymmenen puolenvälin paikkeilla jopa viimeisillä mohikaaneilla McEnroella (1983), Chris Evertillä (1984) ja Kevin Curranilla (1985) alkoi olla grafiittimailat. Myös Jimmy Connors vaihtoi alumiinisen Wilson T2000:n jossain vaiheessa 80-lukua uudemman teknologian välineeseen.

Uusien mailojen myötä nousi kuitenkin myös uusi sukupolvi Boris Beckerin, Stefan Edbergin ja Steffi Grafin johdolla, jotka aloittivat voittamisen todella nuorina. He omaksuivat uusien mailojen ominaisuudet muita, varsinkin vanhaa kaartia, vikkelämmin ja tekivät jotain todella uutta. Beckerin syöttö oli tuolloin täysin vertaansa vailla ja kovuudessaan täysin ennenkuulumatonta, samoin Steffi Grafin löytämät lyöntikulmat yhdistettynä lyöntien kovuuteen.

Noihin aikoihin ajoittuu myös pallojen värin muuttuminen valkoisesta keltaiseksi (1986). Sen lisäksi mailalaukut alkoivat tehdä tuloaan.  Katsomossa vedettin vielä tosissaan ja avoimesti jopa tupakkaa, kuten McEnroen silloinen tyttöystävä sekä Beckerin manageri Ion Tiriac kaikelle maailmalle näyttivät. 

Tennismuoti alkoi saada myös tällä vuosikymmenellä persoonallisempia piirteitä. Vaikka perusvalkoisista ei tietenkään päästy mihinkään, niin legendaarisimmat Filat, Tacchinit, Adidakset ja Niket nähtiin ehdottomasti 80-luvulla. Näitä retropaitoja kun jostain vielä saisi. Niin ja kun kerran Pat Cashinkin hikinauha sai jo mainintansa, on pakko nostaa framille myös vuoden 1981 finalistin Hana Mandlikovan astetta ohuempi hikinauha. Se todellakin oli nauha.

Tätäkin osaa tästä sarjasta suosittelen ehdottomasti lämmöllä. Omien ensimmäisten muistojen peilaus suurin piirtein luvun puolen välin paikkeilta, jolloin itse olin noin kymmenvuotias, on suorastaan nostalgista.

03/01/2012

Projekti Murray, joko nyt?

Myönnän heti aluksi, että en ole koskaan ollut Andy Murrayn suurimpia puolestapuhujia. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut hänen suhteensa oikeassa. Ei ensimmäistäkään Grand Slam-voittoa. Mutta. Onko muutoksen aika koittanut?

Viime viikolla uutisoitiin Andy Murrayn solmineen uuden valmentajasopimuksen entisen suurpelaajan, 8-kertaisen Grand Slam-voittajan, Ivan Lendlin kanssa. Monien minua viisaampien asiantuntijoiden mielestä tämä vaikuttaa hyvältä siirrolta. Jopa niin hyvältä, että Murrayn ensimmäinen GS-voitto on nyt entistäkin lähempänä, ellei peräti selviö. Sanomattakin on selvää, että monet heistä ovat brittejä. Lendlilläkin kun meni oma aikansa ensimmäisen GS-voiton metsästämisessä, vaikka oma peli ja fysiikka olivat jo olemassa.

Saman mission äärellä painii myös Murray vai painiiko? Tästä ollaan montaa mieltä ja siis muuallakin kuin Britanniassa. Muutamia vuosia sitten löin kuitenkin vedon siitä, että Murray ei tule ikinä GS-voittoa ottamaan, vaikka kuinka vuositolkulla hehkutettaisiin. Sikäli kannaltani on kovin mukavaa, että näin ei ole myöskään käynyt, koska vetokohteena taisi olla hatullinen sitä itseään. Ehkä Murray on titteliä entistä lähempänä, mutta mitä sitten?

Tartutaanpa ensin tuoreeseen valmentajakuvioon. Vaikka yhtälö Lendl ja Murray kuulostaa monen korvaan ratkaisevalta ja käänteentekevältä tekijältä, niin itse en näe asiaa aivan niin. Ensinnäkin, ihan fundamentaalisti minua arveluttaa Lendlin tietotaidot valmennuksesta ja aivan erityisesti raaka valmennuskokemus. Osa vanhoista huippupelaajista on valmentamisessa 'kylmiltään' onnistunutkin, mutta suurin osa ei todellakaan ole. Ei ole automaatio, että huippupelaaja on myös huippuvalmentaja.

Lendl on toiminut uran jälkeen lähes täysin golfin parissa, jossa hän on onnistunut muun muassa hilaamaan oman tasoituksena upeasti nollaan saakka, mutta noin viidentoista vuoden totaalinen poissaolo ammattilaistenniksestä ei voi olla vaikuttamatta hänen pelinäkemykseensä. Toki Lendl oli aina viimeisen päälle ammattilainen ja erittäin kova sekä tunnollinen treenaaja, joten uskon hänen päivittäneen valmennustaitojaan riittävälle tasolle. Tuskin maailmanlistan nelonen hänen palveluksiinsa muuten tarttuisikaan. Lyöntitekniikoitahan Murraylle ei tarvitse enää opettaa, ainakaan ihan perusteista asti. Pientä säätöä voisi joku tehdä vielä kämmenen ja syötön kanssa.

Itse näkisinkin Lendlin roolin Murraylle enemmänkin jonkin sortin mentorina erityisesti siinä, miten kova työnteko lopulta palkitaan ja miten useat karvaat finaalitappiot käännetään voitoiksi.

Murrayn kohdalla kyse on enemmänkin hänelle luonnollisesta tavasta pelata ja henkisistä voimavaroista. Eikä sovi vähätellä hänenkään pelitapansa fyysistä kuluttavuutta. Tänä vuonna 25 vuotta täyttävä skotti on mielestäni jossain suhteessa edelleen malliesimerkki 'koirasta', jonka pelillisessä ajattelumaailmassa ollaan ennemmin nöyrä koira kuin kuollut leijona.

Tästä johtuen myös hänen pelitapansa onkin perustunut ennemmin junnaamiseen kuin räjähtäviin pommeihin, jotka välähtävät kuin tykin suusta kun on sen paikka tai sitten vaan ihan tyhjästä. Tämän huomaa silmiinpistävän hyvin, kun katsoo hänen peruspeliään, jossa marginaalit ovat ihailtavasti kohdillaan aina siihen asti, kun pitää oikeasti pistää palloon myös itse vauhtia. Vaikka en 'helpoista virheistä' enkä niiden tilastoinnista pidäkään, niin karkeiden virheiden määrä lisääntyy tässä vaiheessa rajusti. Toisin sanoen, aggressiivinen pelitapa ei ole hänelle luonnollista ja peli hajoaa ennemmin tai myöhemmin pitkän GS-matsin aikana, korostuen tietysti muita kärkinimiä vastaan turnauksen loppuvaiheissa. Heitä vastaan Murraylla ei vain ole sitä selkeätä asetta tai pelotetta, jota tulisi mahdollisuuksien mukaan vältellä.

GS-finaalissa alla on jo kuusi kierrosta paras viidestä matseja, joten tankki alkaa olemaan 'pienimmälläkin' mahdollisella kuormituksella aika tyhjä ja sitten pitäisi pelata se tärkein matsi. Voitetaanko sitä hakemalla kaikki ja tuuppaamalla takaisin? Ei voiteta. Tuloksena on useimmiten teurastus ja juuri näin Murraylle on näissä finaaleissa käynytkin. Hienoja ja upeita Masters-voittoja alkaisi olemaan jo kunnioitettava määrä, mutta projekti Murray tähdänneekin enää sen GS-saldon avaamiseen.

Myös henkisesti Murraylla alkaa olemaan jo taakkaa kannettavanaan. Kaikissa kolmessa Grand Slam-finaalissaan mies on saanut turpaansa ja rumasti. Ei ensimmäistäkään voitettua erää. Osa selityksestä menee varmasti edellä mainittuun fyysiseen kuormaan, suuri osa vastustajan paremmuuteen ja loput henkiseen löysyyteen. Väsyneenä on niin helppoa olla löysä myös henkisesti. Yritetään pelata taitojen ylärajoilla ja välillä jopa ylikin, vaikka siihen ei riitä enää fysiikka, eikä taidot, kun lyönti ei tule niin sanotusti selkärangasta.

Henkinen toipuminen Australian finaalitappiosta vei jo toissa vuonna pitkään. Viime vuonna se vei jo koko kevään. Sen mies myönsi itsekin. Minkälainen taakka näistä tappioista on tullut, sitä me voimme vain arvailla. Jos katsoo Englannin jalkapallomaajoukkueen rankkarikisasaldoa arvokisoissa, pelkään Andyn kohdalla samankaltaista kohtaloa. Ei välttämättä paras vertaus, mutta jotain sukulaisuutta näillä asioilla voi keskenään olla. Pelätäänkö brittimedian painostuksessa virhettä liikaa?

Tenniksessä jos missä, henkinen kovuus on lopulta ratkaisevaa. Jos pelaajalla on henkinen yliote vastustajasta, on pelaaminen niin paljon helpompaa, kuin altavastaajalla. Näitä kavereita Murraylla on GS-kaaviossa kohdattavanaan 1-3 kappaletta. Lisäksi vastaan saattaa tulla joku flow-tilassa oleva pommittaja, joka yksinkertaisesti lyö Andyn ulos pelistä. Näitä näkisin olevan noin 4-5 kappaletta edellisten lisäksi. Vaikeaa siis on.

Maailma ei siis ole vieläkään muuttunut. Ainakaan Andylle.