Myönnän heti aluksi, että en ole koskaan ollut Andy Murrayn suurimpia puolestapuhujia. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut hänen suhteensa oikeassa. Ei ensimmäistäkään Grand Slam-voittoa. Mutta. Onko muutoksen aika koittanut?
Viime viikolla uutisoitiin Andy Murrayn solmineen uuden valmentajasopimuksen entisen suurpelaajan, 8-kertaisen Grand Slam-voittajan, Ivan Lendlin kanssa. Monien minua viisaampien asiantuntijoiden mielestä tämä vaikuttaa hyvältä siirrolta. Jopa niin hyvältä, että Murrayn ensimmäinen GS-voitto on nyt entistäkin lähempänä, ellei peräti selviö. Sanomattakin on selvää, että monet heistä ovat brittejä. Lendlilläkin kun meni oma aikansa ensimmäisen GS-voiton metsästämisessä, vaikka oma peli ja fysiikka olivat jo olemassa.
Saman mission äärellä painii myös Murray vai painiiko? Tästä ollaan montaa mieltä ja siis muuallakin kuin Britanniassa. Muutamia vuosia sitten löin kuitenkin vedon siitä, että Murray ei tule ikinä GS-voittoa ottamaan, vaikka kuinka vuositolkulla hehkutettaisiin. Sikäli kannaltani on kovin mukavaa, että näin ei ole myöskään käynyt, koska vetokohteena taisi olla hatullinen sitä itseään. Ehkä Murray on titteliä entistä lähempänä, mutta mitä sitten?
Tartutaanpa ensin tuoreeseen valmentajakuvioon. Vaikka yhtälö Lendl ja Murray kuulostaa monen korvaan ratkaisevalta ja käänteentekevältä tekijältä, niin itse en näe asiaa aivan niin. Ensinnäkin, ihan fundamentaalisti minua arveluttaa Lendlin tietotaidot valmennuksesta ja aivan erityisesti raaka valmennuskokemus. Osa vanhoista huippupelaajista on valmentamisessa 'kylmiltään' onnistunutkin, mutta suurin osa ei todellakaan ole. Ei ole automaatio, että huippupelaaja on myös huippuvalmentaja.
Lendl on toiminut uran jälkeen lähes täysin golfin parissa, jossa hän on onnistunut muun muassa hilaamaan oman tasoituksena upeasti nollaan saakka, mutta noin viidentoista vuoden totaalinen poissaolo ammattilaistenniksestä ei voi olla vaikuttamatta hänen pelinäkemykseensä. Toki Lendl oli aina viimeisen päälle ammattilainen ja erittäin kova sekä tunnollinen treenaaja, joten uskon hänen päivittäneen valmennustaitojaan riittävälle tasolle. Tuskin maailmanlistan nelonen hänen palveluksiinsa muuten tarttuisikaan. Lyöntitekniikoitahan Murraylle ei tarvitse enää opettaa, ainakaan ihan perusteista asti. Pientä säätöä voisi joku tehdä vielä kämmenen ja syötön kanssa.
Itse näkisinkin Lendlin roolin Murraylle enemmänkin jonkin sortin mentorina erityisesti siinä, miten kova työnteko lopulta palkitaan ja miten useat karvaat finaalitappiot käännetään voitoiksi.
Murrayn kohdalla kyse on enemmänkin hänelle luonnollisesta tavasta pelata ja henkisistä voimavaroista. Eikä sovi vähätellä hänenkään pelitapansa fyysistä kuluttavuutta. Tänä vuonna 25 vuotta täyttävä skotti on mielestäni jossain suhteessa edelleen malliesimerkki 'koirasta', jonka pelillisessä ajattelumaailmassa ollaan ennemmin nöyrä koira kuin kuollut leijona.
Tästä johtuen myös hänen pelitapansa onkin perustunut ennemmin junnaamiseen kuin räjähtäviin pommeihin, jotka välähtävät kuin tykin suusta kun on sen paikka tai sitten vaan ihan tyhjästä. Tämän huomaa silmiinpistävän hyvin, kun katsoo hänen peruspeliään, jossa marginaalit ovat ihailtavasti kohdillaan aina siihen asti, kun pitää oikeasti pistää palloon myös itse vauhtia. Vaikka en 'helpoista virheistä' enkä niiden tilastoinnista pidäkään, niin karkeiden virheiden määrä lisääntyy tässä vaiheessa rajusti. Toisin sanoen, aggressiivinen pelitapa ei ole hänelle luonnollista ja peli hajoaa ennemmin tai myöhemmin pitkän GS-matsin aikana, korostuen tietysti muita kärkinimiä vastaan turnauksen loppuvaiheissa. Heitä vastaan Murraylla ei vain ole sitä selkeätä asetta tai pelotetta, jota tulisi mahdollisuuksien mukaan vältellä.
GS-finaalissa alla on jo kuusi kierrosta paras viidestä matseja, joten tankki alkaa olemaan 'pienimmälläkin' mahdollisella kuormituksella aika tyhjä ja sitten pitäisi pelata se tärkein matsi. Voitetaanko sitä hakemalla kaikki ja tuuppaamalla takaisin? Ei voiteta. Tuloksena on useimmiten teurastus ja juuri näin Murraylle on näissä finaaleissa käynytkin. Hienoja ja upeita Masters-voittoja alkaisi olemaan jo kunnioitettava määrä, mutta projekti Murray tähdänneekin enää sen GS-saldon avaamiseen.
Myös henkisesti Murraylla alkaa olemaan jo taakkaa kannettavanaan. Kaikissa kolmessa Grand Slam-finaalissaan mies on saanut turpaansa ja rumasti. Ei ensimmäistäkään voitettua erää. Osa selityksestä menee varmasti edellä mainittuun fyysiseen kuormaan, suuri osa vastustajan paremmuuteen ja loput henkiseen löysyyteen. Väsyneenä on niin helppoa olla löysä myös henkisesti. Yritetään pelata taitojen ylärajoilla ja välillä jopa ylikin, vaikka siihen ei riitä enää fysiikka, eikä taidot, kun lyönti ei tule niin sanotusti selkärangasta.
Henkinen toipuminen Australian finaalitappiosta vei jo toissa vuonna pitkään. Viime vuonna se vei jo koko kevään. Sen mies myönsi itsekin. Minkälainen taakka näistä tappioista on tullut, sitä me voimme vain arvailla. Jos katsoo Englannin jalkapallomaajoukkueen rankkarikisasaldoa arvokisoissa, pelkään Andyn kohdalla samankaltaista kohtaloa. Ei välttämättä paras vertaus, mutta jotain sukulaisuutta näillä asioilla voi keskenään olla. Pelätäänkö brittimedian painostuksessa virhettä liikaa?
Tenniksessä jos missä, henkinen kovuus on lopulta ratkaisevaa. Jos pelaajalla on henkinen yliote vastustajasta, on pelaaminen niin paljon helpompaa, kuin altavastaajalla. Näitä kavereita Murraylla on GS-kaaviossa kohdattavanaan 1-3 kappaletta. Lisäksi vastaan saattaa tulla joku flow-tilassa oleva pommittaja, joka yksinkertaisesti lyö Andyn ulos pelistä. Näitä näkisin olevan noin 4-5 kappaletta edellisten lisäksi. Vaikeaa siis on.
Maailma ei siis ole vieläkään muuttunut. Ainakaan Andylle.
