Joulukalenteri #16: 16-v.

Luukussa 16 asiaa juniorisparrauksesta. 

Noin parin vuoden ajan minulla on ollut suuri ilo sparrata ja valmentaa satunnaisen säännöllisesti erästä lupaavaa 16-vuotiasta tyttöjunioria, joka on ikäluokkansa kärkinimiä Suomessa. 

Olemme ottaneet tilanteen mukaan hyvin monenlaisia treenejä. Osa on ollut valmistavia harjoituksia seuraavan päivän tai lähituntien otteluun, osa puolestaan tekniikkatreenejä esimerkiksi syöttämiseen tai sitten vain tiettyjen lyöntien tai lyöntikuvioiden hakemiseen ja treenaamiseen. Myös pelilliset treenit ovat kuuluneet tiiviisti tähän kokonaisuuteen.

Menemättä sen enempää tässä valmennuksellisiin sisältöihin, voin suositella lämpimästi kaikille kovemmillekin kilpapelaajille treenaamista tyttöjunioreiden tai naispelaajien kanssa, jos vain paikka ja mahdollisuus aukeaa. Voin sanoa, että parempaa lyöntitreeniä et todennäköisesti saa mistään. 

Tästä ikäluokasta lähtien alkaa pallossa olla jo hurjaa vauhtia ja pelissä mukavaa tempoa. Lyönnit tulevat kovaa, sillä lyönti on usein melko suora ja muodoltaan matala. Sen sijaan kierrettä ei ole aivan niin paljoa kuin samanikäisillä pojilla. Tyttöjen lyömät pallot ikään kuin liukuvat kentän pinnassa, mikä saattaa tehdä niistä äärimmäisen ilkeitä, jos kenttä on vähänkin nopeampi, koska tällöin palloa on yksinkertaisesti pakko nostaa itse. Ja jos pallo nousee liikaa, niin boom ja se vilahtaa äkkiä ohitsesi kämmen- tai rystylämärin päätteeksi.

Se, mikä tekee tästä lyömisestä treenin kannalta kuitenkin erityisen miellyttävän on se, että tällaisessa tasaisen tappavassa tempossa omien lyöntien ajoitus löytyy usein kuin itsestään. Oikea rytmitys on lyömisessä hyvin tärkeää ja tyttöjunioreiden kanssa lyönnin rytmi on helppo saada kohdilleen. 

Juniorit tykkäävät rytmistä paljon myös itse ja pelillisesti iso kehityskohde monella onkin juuri se, ettei peli sakkaisi, jos vastustaja ei lyökään sitä tasaista "valmentajapalloa", vaan slaissaa ja iskee rytmittömästi eri puolille kenttää monipuolisin kiertein ja kovuuksin. Tämä koskee totta kai sekä poika- että tyttöjunioreita, mutta ehkä vähän enemmän tosiaan tyttöjä. 

Muita pelillisiä vinkkejä ei tässä kohtaa ole kuitenkaan tarkoitus antaa, vaan suositella nimen omaan kokemaan tyttö- ja naispelaajien voimapeli, jos vain paikka tulee! Ottakaa ihmeessä haaste vastaan, sillä se on hieno kokemus.

Joulukalenteri #14: 14-v.

Jatkona luukulle 13 luukku 14 omista pelikokemuksista. 

Tänä vuonna tuli siis pelattua yllättävänkin paljon. Ohjelmaan kuului niin kansalliset turnaukset, miesten 3. divaria, ikämiesten 40- ja 45-SM-sarjaa sekä näitä ikäluokkia vastaavat SM-kisat. Otteluita kertyi pelkästään kaksinpelissä kaikkiaan lähes 30, joka on minulle suurin määrä vuosikausiin.

Pikkuhiljaa oma fokus alkaakin olla enemmän näissä ikämiespeleissä, vaikka tykkään kyllä tämän päivän kovia junioreitakin haastaa. Tänä vuonna aktivoituneesta fysiikkatreenaamisestani huolimatta on viime aikoina alkanut tuntumaan, että yhä nuoremmat laittavat vanhan pelurin koville ja kyllä, nimen omaan ja tarvittaessa fysiikallaan. Eikä siinä mitään, sillä näin juuri sen kuuluukin mennä. Esimerkiksi nopeus ja ketteryys kentällä ovat monella jo aivan eri luokkaa kuin kaltaisillani nelivitosilla.

Toki nuorten taito- ja pelitaso nousee samaan aikaan. Jos vielä vuosia sitten pärjäsi 15-16-vuotiaille kärkilupauksille, niin nyt heitä vastaan saa olla itsellä jo todella kova päivä, jos meinaa saada edes erän. Voitoista ei enää tämän ikäluokan kärjen kanssa välttämättä siis pelata.

Vanha alkaa kuitenkin myös kangistua. Siitä ei pääse mihinkään. Tänä vuonna juuri kesän helteisessä Sapassi Cupissa kohtasin kaksi 14-vuotiasta TOP10-poikaa, joista toinen kaatui rytmiä sekoittelemalla vielä suht helposti, mutta toiselle hävisin niukasti finaalissa. Fysiikalla oli toki alla olevan kuorman myötä oma osansa niukkaan tappioon, mutta paluuta entiseen ei taida kuitenkaan olla. 

Ensimmäinen tappio 14-vuotiaalle sitten omien juniorivuosien lieneekin merkki tulevasta. Hyvä junnut!

Joulukalenteri #6: Suomitennis elää ja voi hyvin

Hyvää itsenäisyyspäivää! Päivän kunniaksi kotimaisen tenniksen hehkutusta!

Davis Cup oli Suomi-tenniksen suurta juhlaa.

Muistatteko kun Jarkko lopetti? Se oli omalla tavallaan suuren surun päivä. Oli selvää, että lopettamista seuraisi kotimaisella huipputasolla varsinkin kaksinpelin osalta suuren suuri tyhjiö, eikä siihen kovin äkkiä saataisi täydennystä. Oli myös selvää, jo silloin ja varsinkin nyt, että Jarkon saavutusten arvostus on aivan eri sfäärissä nyt kuin silloin. Muun muassa se, että Jarkolla vuoden loppuranking oli top-50:ssä yhdeksän kertaa!

Totta kai Henri Kontisen upeat otteet nelinpelissä ovat tuoneet menestystä ja lohtua, mutta nyt myös kaksinpelin osalta ajat ovat vihdoin muuttumassa. Tai ainakin ne ovat kovin lupaavat. Lupaavimmat kuin vuosiin.

Emil Ruusuvuoressa meillä on kasvamassa hyvin, hyvin potentiaalinen pelaaja, joka voi tehdä hyvinkin hurjia temppuja korkeimmalla mahdollisella tennistasolla. Hänen tilannettaan ruodittiin jo Tali Openin jälkipeleissä, joten ei aleta toistamaan samaa tarinaa, mutta sen verran voi vielä korostaa, etten näkemissäni tämän vuoden Emil-matseissa ole nähnyt oikeastaan yhtäkään ottelua, missä Emil olisi pelattu ulos tai että hän olisi ottelun altavastaaja.

Toki vastus kovenee jatkuvasti ja säännöllisemmin, mutta lienee turvallista sanoa, että rajat eivät ole tulleet vielä vastaan ja se on kerrassaan äärettömän herkullinen tilanne. Kihelmöivän kutkuttava suorastaan.

Emilin takana katseet kohdistuu Otto Virtaseen, jonka peli hakee vammojen jälkeen vielä tasaisuutta. Otteissa näkyy vielä paikoitellen tietynlainen junnumaisuus, jossa esimerkiksi kovaa pommia seuraa vielä kovempaa yritetty lyönti ja niin edelleen, mutta tulee muistaa, että tenniksessä on huomattavasti helpompi painaa jarrua kuin repiä jostain lisävoimaa. Sekin on upea merkki potentiaalista.

Heidän takanaan kasvaa puolestaan seuraavat pelaajasukupolvet niin pojissa kuin tytöissäkin, joista on toki vielä aivan liian aikaista puhua mitään, mutta on selvää, että tunnustustakin saanut suomalainen tennisjuniorityö elää ja voi hyvin juuri nyt, aavistuksen kapeasta kärjestä huolimatta.

Suurimmat merkit jostain suuremmasta nähtiin kuitenkin Espoossa Davis Cupissa sekä naisten maajoukkueen otteluissa Talin Fed Cupissa. Tunnelmat olivat erittäin upeat molemmissa tapahtumissa. Kun jäähallillinen katsojia tekee areenaa kiertäviä aaltoja suomalaisen tennispelaajan kannustamiseksi, ollaan suuren äärellä. Ajat ovat todella muuttumassa.

Joulukalenteri #18: 18 and life to go!

Luukussa 18 asiaa junioreista ja siis varsinkin ensi vuonna 18 vuotta täyttävästä Otto Virtasesta!

Oton otteet ja saavutukset ovat olleet tänä vuonna kerrassaan loistavat. On Grand Slam-voittoa nelinpelistä, Orange Bowlin voittoa ja niin edelleen. Kieltämättä hyvältä ja herkulliselta näyttää!

Mutta.

Kaikista saavutuksista huolimatta, eniten minua on miellyttänyt Oton peli.

On suorastaan ihanaa katsella suomalaispelaajan isoa peliä, jossa on letkeää aggressiivisuutta ja päättäväistä aktiivisuutta. Pelissä näyttää olevan niin paljon potentiaalia, että se voisi tulevaisuudessa riittää vaikka mihin. On hurja syöttö ja aivan jumalaisen tehokas kämmenpommi. 'Syöttö plus yksi' on kuitenkin SE tapa pelata maailmanluokan tennistä tänä päivänä. Toki tapoja on muitakin, mutta jos tuosta yhdistelmästä saa tappavan, on maailman ehdottomin kärki saavutettavissa todennäköisemmin kuin palloa takarajalta sutimalla.

On kuitenkin tärkeää olla hehkuttamatta Ottoa ja muita nuoria lupauksia liikaa. Tyytyväisyyshän lienee se varmin tapa tippua kyydistä? Lisäksi takin auetessa tulee äkkiä kylmä. Nälkää pitää riittää ja näiden loisteliaiden "välietappien" tulee olla vain välietappeja. Tärkeintä on se, että duuni jatkuu ja muuttuu kaikilta osin kohti ammattimaisuutta. Yrittäjiä riittää nimittäin läjäpäin muuallakin.

Tulos on mielestäni aina sivuseuraus hyvästä ja järjestelmällisestä treenaamisesta. Otonkin kohdalla on varmasti menty eteenpäin kokonaispakettia ajoittain jopa pieteetillä rakentaen sekä juuri niitä aseita luoden ja hioen. Tuskin ovat ihan yhdessä tai kahdessa yössä ole tulleet. Nyt ne kuitenkin ovat toivottavasti maksamassa itseään takaisin. Toivottavasti vieläpä mahdollisimman isosti.

Tämä onkin erittäin tärkeää myös nuoremmilla pelaajilla ja aivan sieltä minisarjoista lähtien. Kasvatetaan pelaajiamme ennen kaikkea kohti heidän omaa maksimiaan ja tehdään niitä aseita jo nuoresta pitäen. Takakentän pallottelijoita riittää maailman joka kolkkaan, mutta viekö se muualle kuin juniorimestareiksi? Enpä usko. Lista niitä juniori-ihmeitä, joista ei tullutkaan "edes" ATP-kiertuetason pelaajia onkin yksi pisimmistä listoista ikinä.

Sydämestäni toivon, että Oton nälkä ja treeni jatkuu ja että hän näyttää koko maailmalle kuinka tennistä pelataan! Onnea matkaan Otto!

Pihapelipäivä, helatorstai 5.5.2016

Helatorstai on pihapelipäivä! Aivan kuten tapaninpäiväkin. Ja kyllä, ihan joka vuosi!

Viime kerralla pienen tarinan lapsuuteni pihapeleistä jo julkaisinkin, mutta saakoon tarina jatkoa. Tällä kertaa asialla on kuitenkin jo seuraava sukupolvi.

Kesäisin lapsemme viettävät serkkuineen osan lomastaan isovanhempien luona maalla, kun me vanhemmat paahdamme vielä töissä. Pojat alkavat olla siinä iässä, että pihapelit kiinnostavat ja lähtevät usein käyntiin oma-aloitteisesti. Pihasähly, jalkapallo, trampoliinipallo (?) ja keinupallo kuuluvat kesäloman jokapäiväisiin rutiineihin uimisen ja vesisodan ohella.

Eräänä perjantaina maalle saavuttuani olin alkuhämmennyksestä selvittyäni erityisen vaikuttunut jätkien tenniskenttävirityksestä, joka näytti tältä:

Tenniskenttä "the Court".

Eipä heitä tällä kertaa ainakaan mielikuvituksettomuudesta voi syyttää, kun tennisverkko on rakennettu neljästä puuklapista ja pienen pienestä levyn palasesta. Jaloilla pieneen ylämäkeen piirretty kenttä ei sekään täytä auttavasti edes minitenniskentän kokovaatimuksia, mutta eipä se menoa saati tatsin kehittymistä haittaa. Sitä eivät tee myöskään lukuisat virhepomput.

Pihapelien ja liikunnan riemu välittyykin upeasti siinä, kun tyypit hakkaavat palloa hiestä märkinä tuntikausia täysin erilaisissa, mutta itserakennetuissa olosuhteissa. Ei kamojen tai kenttien tarvitse aina viimeisen päälle olla. Luovuutta peliin, niin pihapelit saa pystyyn minne vaan!

Pallo tummui ja kaljuuntui.

Hyvää pihapelipäivää kaikille!

Vasurilla.com ei juhli merkkipäiväänsä

Hep!

Tänään tasan 4-vuotias vasurilla.com ei poikkeuksellisesti juhli merkkipäiväänsä vaan satsaa isompiin kemuihin vasta vuoden päästä, kun ikää on kertynyt puolikas vuosikymmentä.

Kuten jo uudenvuoden toivotuksissa tuli todettua, meno säilyy samantyyppisenä myös tänä vuonna. Muutamia uusia juttuja varmasti tulossa, mutta kuten sanottua, palataan niihin myöhemmin.

Nyt siis hyvää alkanutta vuotta vielä kerran ja väijykää kausiennakkoa 2016, joka tulossa lähipäivinä.

Eteenpäin!

Case Kyrgios vs. Wawrinka

Viime yönä Montrealin Mastersissa Nick Kyrgiosin ja Stan Wawrinkan ottelussa nähtiin episodi, jossa vastustajalle huutelu (!) meni totaalisesti överiksi. Sanomatta tässä sen tarkemmin mitä siellä huudeltiin toisen tyttöystävästä, niin koko tapaus on varsin valitettava. Sydämestäni toivon, että kyseessä on yksittäistapaus, ei ajan yleistyvä kuva.

Eihän vastustajalle tarvitse huutaa ylipäätään koskaan eikä yhtään mitään. Huudellaan korkeintaan itsellemme, jos ei muu auta, perkele!

Ok, tilanne on varmasti ollut kiihkeä JA huutelua on ollut puolin ja toisin.
Ok, silloin tällöin riidoissakin tulee lauottua jotain, mitä ei tarvitsisi laukoa.
Ok, varmasti olen itsekin nolouksia joskus suustani päästänyt, niin kentällä kuin kentän ulkopuolella.

Mutta.

En todellakaan käsitä tai hyväksy, että aletaan kuittailemaan toisen henkilökohtaisista asioista. Se on moukkamaista, turhaa ja anteeksiantamatonta. Niin ei vain tehdä. Piste.

Näillä parikymppisillä räkänokilla, joita on varmaankin paapottu heti siitä lähtien kun tennislahjat olivat ensimmäistä kertaa nähtävillä, on vielä pitkä matka persooniksi. Starbojen elkeet ovat tarttuneet ennen ensimmäistäkään turnausvoittoa. Flirttaillaan yleisölle, kun on varaa, mutta tiukassa paikassa sorrutaan alatyyliseen itseilmaisuun.

Tennis todella tarvitsee uusia persoonia. Niiden perään olen usein itsekin vinkunut. Olemalla Persoona, ei tarvitse olla kuitenkaan Ääliö. Urpo.

Jotain on mennyt Kyrgiosin kohdalla selvästi pieleen. Joko valmennuksessa tai kotikasvatuksessa.

Vetoankin nyt kaikkiin junnuvalmennuskollegoihini: kasvatetaan junnusta ensisijaisesti ihmistä, ei pelaajaa. Tuloksia tärkeämpää on kehittyminen ja ennen kaikkea hyvät tavat. Aina.

Joku leimaa pomminvarmasti nyt kukkahattusedäksi, mutta usko pois, maailma on parempi paikka noin.

Oikea pallo

Moni sanoo tennistä vaikeaksi lajiksi. Sikäli väite on totta, että lajissa ei koskaan tule täydelliseksi, mutta tenniksen opettelu vasta-alkajana on kuitenkin helpompaa kuin luulitkaan.

Kentillä näkee monesti vuosia pelanneita, mutta edelleen valitettavasti vasta-alkajilta näyttäviä pelureita, jotka avaavat uuden pallopurkin ihanan sihauksen kera, tunkevat pallot taskuihinsa, säntäävät takakentälle ja hakevat noin 6-8 lyönnin jälkeen pallot verkosta. Sama toistuu seuraavan noin 10-20 minuutin ajan kunnes vihdoin saadaan yksi 6-8 lyönnin "palloralli", jonka jälkeen lähes 30 euron hintaista tuntia voi pitää jo menestyksenä. Kuulostaako tutulta?

Tenniksen opettelu ja pelaaminen käy kuitenkin huomattavasti helpommaksi, kun vasta-alkajat juniorista senioriin ottavat käyttöön pelitasoonsa sopivat pallot. 

Mieltäni lämmitti muutama viikko sitten eräs, arviolta kolmekymppinen, pariskunta, joka tuli junnutuntimme jälkeen viereiselle kentälle pelaamaan. Palloinaan heillä oli minitennispelaajillemme tutut punakeltaiset aloittelijapallot, joilla he aloittivat pallottelemaan syöttöruudussa! Tekniikat hakivat molemmilla vielä parastaan, mutta palloralli eli alusta saakka ja toistoja tuli jo ensimmäisen vartin aikana vähintäänkin se määrä, mitä edellä mainituilla sankareilla tulee koko tunnissa.

Käytän edistyksellisempien aikuisoppilaidenkin kanssa joskus, varsinkin alkulämmittelyissä, ns. oranssia palloa, joka on 50% normipalloa hitaampi pallo. Monet ovat kiitelleet ratkaisua, sillä toistoja ja hikeä kertyy hurja määrä, kun pallo pysyykin elossa ja kontrollissa heti tunnin alusta lähtien.

Junioreilla myös punainen pallo, joka on kooltaan normipalloa isompi ja huomattavasti hitaampi, on loistava tapa saada pelit nopeasti käyntiin.

Pallolla on väliä. Kuva: Tretorn.

Rohkeasti siis kokeilemaan, jos normipallot eivät pysy kontrollissa! Eiväthän mäkihyyppääjätkään heti lentomäkeen ole kiipeämässä.

Joulukalenteri #18: Pojista miehiksi

Luukku 18. Viimeinen junioriluokka, 18-vuotiaat.

Taitavat olla ne päivät luetut, kun junnusarjoista ponkaisevat tai juniori-ikäiset ammattilaispoikaset napsivat turnausvoitoista isoimpia. Rafael Nadal jääneekin tällä erää viimeisimmäksi juniori-ilmiöksi, joka yltää nuorella iällä Grand Slam -mestaruuteen saakka. Nadal täytti 19 vuotta samana päivänä kun hän kaatoi Roger Federerin Roland Garrosin semifinaalissa vuonna 2005, jolloin hän myös voitti tämän turnauksen ensimmäistä kertaa.

Peli on fyysistynyt kymmenessä vuodessa edelleen niin hurjasti, että jo pelkän riittävän fysiikan hankkimiseen ei taida nuorten ikä riittää. Lisäksi esimerkiksi nykyisten kärkinimien peli on kehittynyt valtavasti eteenpäin heidän viimeisistä juniorivuosistaan, että kuilu poikasten ja miesten välillä on syvempi kuin kanjoneista suurimmalla. Puhumattakaan keltanokkien henkisistä valmiuksista.

Grand Canyon.

Joulukalenteri #12: Ensimmäinen sarja

Ensimmäinen sarja, jota pelasin, oli pojat 12 vuotta. Kahdestoista luukku kertookin ensimmäisen kisamuistoni kansallisista peleistä.

Olin 11-vuotias, kun minua kuskattiin ensimmäisiin kansallisiini Poriin vuoden ollessa joko 1986 tai 1987. En tarkalleen muista missä ottelu pelattiin, mutta nykyinen Isonmäen tennishallissa se ei ollut. Ehkä joku koulun jumppasali tai jotain sen suuntaista, sillä ellen väärin muista, niin alustana taisi olla parketti.

Vastassa oli paikallinen junnulupaus, josta myöhemmin tulikin ikäluokkansa kärkijunnuja ja hyvä A-luokan pelaaja muutenkin. Numerot taisivat olla 06, 06. Saatoin saada säkällä geimin, mutta en varmastikaan enempää.

Muistan ottelusta kaksi tapausta. Ensimmäinen oli se, kuinka asiaansa vihkiytynyt tuomari tuomitsi minulle kaksoisvirheen heti ykkösyötön jälkeen. Toinen muisto oli hyvä fiilis siitä, etten sortunut missään vaiheessa syöttämään alakautta kuten vastustajani. Tarina ei kerro tuplieni määrää, mutta pelasinpahan ainakin niin kuin kuuluukin. Voitosta viis...

Siitä tulikin mieleeni erään kotiseurani ukon tokaisu 90-luvulla: "Tenniksessä tärkeintä ei ole voitto, vaan se, että sä pelaat sitä niin kuin kuuluukin (hakemalla winnereitä) ja tyylillä." Niinpä.

Viikon video, viikko 10/2013

Jatketaan kevyemmällä linjalla. Maanantaina, maailman tennispäivänä, pelattiin New Yorkissa näytösottelu Juan Martin Del Potron ja Rafael Nadalin välillä. Kuten kunnon näytösotteluun kuuluu, haalitaan ottelun aikana kehiin a) joku kuuluisuus ja/tai b) joku verkkotolpan mittainen juniori. Nyt saatiin molemmat. Nadal nappasi koomikko Ben Stillerin, Del Potro ilmeisen lupaavan tyttöjuniorin. Kertakaikkisen mainio overhead, vai mitä sanotte?

Stiller se jaksaa naurattaa. Jopa silloin kun ei varsinaisesti tee mitään. Jotenkin varsin humoristinen hahmo. Siitäkin huolimatta, että on vieläpä vasuri. Parasta antia on kuitenkin tuo "You are going down." reippaalle juniorille. Aika perus ja odotettu, mutta taas toimii.

Jos ensi viikolla päästäisiin taas videoissakin asiaan.